osa 4

1. Sota alkaa
2. Evakkojunassa
3. Kylmäkoskella
4. Talvisodan jälkeen. Muutto Viialaan.
5. Nokialle
6. Jatkosota. Takaisin Karjalaan.
7. Kevät paljastaa sodan jäljet
8. Vuosi 1942. Elämä normalisoituu.
9. Sota alkaa uudestaan
10. Toinen evakkotaival. Jalkaisin kohti Saarijärveä.
11. Välietappina Rantasalmi
12. Perillä Saarijärvellä
13. Muutto Hämeeseen, Pinsiöön.

Keväällä armeija kotiutti myös sodassa olleet hevoset. Ne eläimet, joita ei tunnistettu tai joiden omistajia ei tavoitettu, koottiin yksiin paikkoihin, joissa sai käydä tunnistamassa ajokkinsa. Jos omistajaa ei löytynyt, valtio myi huutokaupalla hevoset. Isä kävi näissä tilaisuuksissa etsimässä Tyttö-tammaa, joka sodan alussa joutui armeijan tarpeisiin. Tyttöä hän ei löytänyt. Joku naapuri oli nähnyt tamman jossain myyntitilaisuudessa. Tytöllä oli ollut kaunis tammavarsa. Hevosistamme Varpu oli kuollut Keljassa eikä Tyttöä löytynyt koskaan. Näin molemmat uskolliset palvelijamme olivat sodan vuoksi joutuneet pois joukostamme. Yhdessä näistä myyntitilaisuuksista isä tunnisti Vuokselasta olevien Varpaan veljesten omistaman Kero-nimisen kantakirjassa olevan tamman. Tällä oli kaunis orivarsa. Yhteistuumin serkkunsa Aleks Kallosen kanssa he ostivat hevosen. Isä otti yhteyttä entisiin omistajiin, että he halutessaan olisivat saaneet lunastaa entisen ajokkinsa. Heillä ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta hevosen pitoon, joten Kero jäi meille. Kesän ajaksi sille saatiin vuokratuksi laidun Toijalasta Vanajaveden rannalta. Siellä sillä oli hyvät oltavat varsansa kanssa. Evakkotaipaleelle joutuneesta karjastamme löytyi kaksi lehmää. Tuulikki löytyi Nivalasta ja Leivo Kylmäkoskelta. Leivon oli tuonut oman kylän mies omanaan, mutta huonoksi onnekseen niin lähelle meidän asuinpaikkaamme, että äiti ja Helmi-täti tunsivat lemmikkinsä. Leivo tuotiin Tuulikin kaveriksi ja niin loppui maitopula perheeltämme.

Syksyllä muutimme asumaan Järviön kylään Keppilä-nimiseen taloon. Talon omisti Paavo Mikkola vaimonsa kanssa. Isäntäväki oli erittäin ystävällistä. Saimme asettua asumaan talon tilavaan pirttiin. Nyt oli tilaa ja väljyyttä verrattuna asuntoomme Heinosella. Elimme talonväen kanssa kuin yhtä perhettä. Söimme samassa pöydässä ja osallistuimme kykymme mukaan talon töihin ja askareisiin. Isän ja Helmi-tädin työmatka lyheni paljon. He molemmat olivat Viialan Nahkatehtaan maatilalla töissä. Työmatkan he kulkivat polkupyörillä. Iltaisin ja viikonloppuisin olivat auttamassa Keppilässä talonväkeä peltotöissä. Meille lapsille Keppilä oli erittäin mieluisa asuinpaikka. Isäntä ja emäntä olivat molemmat lapsirakkaita. Leikkimme ja touhumme eivät heitä ärsyttäneet, vaan päin vastoin he kannustivat meitä kaikessa. Talo oli aivan järven rannalla ja näin ollen se paljolti muistutti entisiä kotioloja Karjalassa. Uimme ja kalastimme. Ankaran talven ja keväänkin kokemusten jälkeen oli tosi miellyttävä ajanjakso, jonka Keppilässä asuimme. Saimme osaksemme suurenmoista ystävyyttä ja huolenpitoa. Läheiset naapurimme Kiviniemen ajalta Suokkaan Matin ja Joosepin perheet asuivat Viialan ja Lempäälän rajan tuntumassa.

Eräänä syksyisenä sunnuntaina lähdimme heitä tapaamaan. Polkupyörillä matka sujui mukavasti. Perillä meitä kestittiin aitoon karjalaiseen tapaan. Aika kului rattoisasti kuulumisia vaihtaessa. Päivä oli jo vaihtunut illaksi, kun lähdimme polkemaan kohti Järviön Keppilää. Hämärä yllätti meidät ja sen mukana ankara ukonilma. Jyrisi ja salamoi ankarasti ja satoi tosi rankasti vettä. Kastuimme likomäriksi. Kulkumme hidastui ja väsymyskin alkoi hiipiä jäseniin. Tämän koettelemuksen lisäksi pelästyimme kovasti, kun yllättäen metsästä syöksyi eteemme iso hirvi. Ryminällä se ylitti tien vain noin kymmenen metrin päässä meistä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun näin hirven. Näistä koettelemuksista huolimatta pääsimme onnellisesti kotiin ja saatuamme kuivat vaatteet yllemme olo tuntui ruhtinaalliselta. Uni maittoi seuraavana yönä.

VIIALASSA

Talven lähestyessä ja kelien yhä vaikeutuessa isä alkoi etsiä asuntoa Viialasta. Hän saikin vuokratuksi Vanajaveden rannalta Nahkatehtaan omistaman mökin, jossa oli asunnoksemme pieni keittiö ja kaksi kamaria. Lisäksi oli ulkorakennus, jossa oli sauna, navetta ja rehulato. Näin saimme lehmille ja hevoselle talvisuojat. Olimme Matin kanssa aloittaneet Järviöllä asuessamme talvisodan keskeyttämän koulunkäynnin Kylmäkosken kirkonkylän kansakoulussa. Nyt muutettuamme Viialaan oli edessä koulun vaihto. Koulumatka lyheni ja uudet kaverit tulivat tutuiksi. Perheemme elämä asettui vähin erin uusiin uomiin. Isä ja Helmi-täti jatkoivat entisessä työssään Nahkatehtaan palveluksessa.

Viialaan oli perustettu siirtoväen naisille työtupa-niminen toimintakeskus. Siellä teetettiin opettajien ohjauksella erilaisia käsitöitä: kudottiin kankaita, ommeltiin ja neulottiin. Mummoni, joka oli innokas käsityöihminen, lähti mukaan tähän toimintaan, jossa hän oli antaumuksella mukana koko sen ajan minkä Viialassa asuimme. Ilmojen kylmetessä tuotiin Kero varsansa kanssa Toijalasta laitumelta. Talli tehtiin navettaladon nurkkaukseen. Siirtoväen varsoille tehtiin Viialaan yhteistalli, johon koottiin hoitoon laajemmalta alueelta yli kolmekymmentä varsaa. Meidänkin Evakko-varsamme pääsi tämän tallin hoiviin.

Talven aikana iski ankara päätautiepidemia tallin varsoihin, joista moni kuoli. Myös Evakko kuoli taudin kaatamana. Tämä talli ja varsojen hoito oli valtion ylläpitämä, joten varsoille tapahtuneet vahingot korvattiin, jos omistaja oli tiedossa. Suurin osa näistä varsoista oli sellaisia, joiden omistajista ei tiedetty. Meille annettiin korvauksena samanikäinen orivarsa, joka sai nimekseen Korvike. Varsa ruunattiin ja siitä kehittyi hyvä työhevonen, joka palveli meitä usean vuoden ajan. Talven tultua isä jäi pois Nahkatehtaan töistä. Yhdessä Kallosen Väinön ja Ollikaisen Manun kanssa he urakoivat VR:n halonajon. Artjärven metsäalueelta ajettiin halot Viialan asemalle. Miehet ja hevoset olivat asumassa meillä.

Yksi tapaus on jäänyt erikoisesti mieleeni tältä rahdinajokaudelta. Kylmäkosken hevosystäväin seura järjesti jääravit. Kilpa-ajopaikka oli lähellä kolmikon rahtipaanaa ja niinpä nämä päättivät matkan ohessa poiketa ajoja seuraamaan. Kallosen Väinöllä oli vireä ravilahjainen tamma ja hän päätti - puoliksi leikkimielellä - osallistua kilpailuun. Siitä vaan halkoresla ja takareki jäälle. Heinäsäkki roiskesuojaksi etureen keulalle, toinen istuimeksi ja niin oli kilpa-ajovarustus valmiina. Väinö hevosineen voitti ns. mutasarjan ja siitäkös riitti paikallisille hevosmiehille ihmettelemistä, että Karjalan miehellä on nopea rahtihevonen. Kyllä tapausta muisteltiin jymyjuttuna usein meilläkin.