osa 11

1. Sota alkaa
2. Evakkojunassa
3. Kylmäkoskella
4. Talvisodan jälkeen. Muutto Viialaan.
5. Nokialle
6. Jatkosota. Takaisin Karjalaan.
7. Kevät paljastaa sodan jäljet
8. Vuosi 1942. Elämä normalisoituu.
9. Sota alkaa uudestaan
10. Toinen evakkotaival. Jalkaisin kohti Saarijärveä.
11. Välietappina Rantasalmi
12. Perillä Saarijärvellä
13. Muutto Hämeeseen, Pinsiöön.

Rantasalmella oli yksi yöpymispaikkamme. Meillä oli kuormassa Mikko-sedän porsas. Aino-täti oli lapsien kanssa tullut heti suurhyökkäyksen alettua Valkjärveltä talvisodan aikaiseen asuinpaikkaan. Niinpä me Erkin kanssa päätimme lähteä viemään porsaan sinne. Noin 30 kilometrin päivämarssin jälkeen vähän pelotti, miten jaksaisimme pyöräillä tuon matkan, kertyihän sinne noin 30 km. Päätimme kuitenkin yrittää. Porsaslaatikko sidottiin tukevasti Erkin pyörän tavaratelineelle, ja minä sain pyörän lainaksi Rantalan Joskalta. Niinpä lähdimme kohti Savonlinnan Laitaatsiltaa. Erkille paikka oli tuttu, olihan hän pari vuotta siellä asunut. Matkamme sujui kommelluksitta. Päästyämme lähelle päätepistettä tie muuttui nappulakivikaduksi. Porsas ei yhtään tykännyt, kun tasainen meno muuttui tärinäksi. Se rupesi vinkumaan laatikossaan. Kiljahtelikin joskus kapinahenkisesti, mutta mikään ei possuparkaa auttanut. Erkki polki vain lisää vauhtia. Kadulla oli iltakävelijöitä, jotka ihmettelivät porsaan kyyditystä. Yksi heistä tokaisi, että pojat vievät mustaa sikaa.

Musta pörssi eli Suomessa tuolloin kulta-aikaa. Saapumisemme perille Aino-tädin ja lasten luokse oli todellinen yllätys. He eivät olleet kuulleet mitään meidän vaiheistamme. Porsas pääsi onnellisesti talon navetan karsinaan alkamaan uutta elämää. Pitkän aikaa se olikin saanut viettää laatikkovankilassaan. Aino-täti keitti meille vadelmanlehtiteetä ja laittoi sen kera iltapalaa. Oli todella outoa istua kotoisen pöydän ääreen viikkojen tauon jälkeen. Oli jo totuttu niin siihen, että jossain tien penkalla haukattiin leipää ja hörpättiin maitoa. Keittoruoka matkan aikana oli todella harvinaista herkkua. Ilta oli jo vaihtunut yöksi, kun hyvästelimme Aino-tädin ja talon isäntäväen. Haikeaa oli lähteä paluumatkalle yön selkään. Aino-täti tuli pihalle meitä saattamaan. Hän ei voinut pidätellä mielenliikutustaan, vaan kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Vaikeaa oli meidänkin lähtömme, mutta ei auttanut, sillä maantie kutsui! Nyt täältä Rantasalmelle ja aamulla taas karjan kanssa kohti länttä. Yön viileydessä oli helpompi polkea kuin kuumana kesäpäivänä. Ei myöskään ollut porsasta enää taakkana. Tulimme aamuyöllä majapaikkaamme. Kaikki oli hiljaista, vain yölinnut laulelivat läheisessä metsikössä. Pihapiirissä oli kellari ja siinä katos, johon Erkin kanssa työnnyimme loppuyön unille. Nukku-Mattia ei tarvinnut kauan odotella.

Aamulla kun olimme lähdössä ja kokosimme karavaaniamme tielle marssikuntoon koimme todellisen yllätyksen: Helmi-täti ilmestyi joukkoomme. Rintaman siirryttyä Kiviniemeen vesistölinjalle Taipaleenjoki - Suvanto - Kiviniemen koski - Vuoksi lakkautettiin ilmavalvontatoiminta lotilta ja osasto purettiin. Helmi-täti oli ollut meitä pakomatkalle saattamassa ja näin ollen hän tiesi suunnitelmistamme. Lottatyön iv-tornissa loputtua hän päätti lähteä polkupyörällä meitä tavoittamaan ja onnistuikin siinä. Tunnetuilla johtamistaidoilla varustettuna hän alkoi heti organisoida matkaamme. Hän oli sitä mieltä, että jalkaisin oli tultu jo tarpeeksi pitkä matka ja että junaan oli päästävä. Hän lähtikin pyörällä edeltäkäsin matkareittimme varrella olevalle Kolkontaipaleen asemalle kyytiä kerjäämään. Tullessamme lehmien ja hevosten kanssa asemalle oli siellä jo vaunu laiturilla lastausta varten valmiina. Se oli pitkä avovaunu, johon piti laitoja korottaa, etteivät eläimet pääsisi putoamaan. Asemalta saimme lautoja ja vieläpä yhden asemamiehen talkoisiin, niin hetkessä oli työ tehty ja saimme lastata eläimet ja kärryt vaunuun. Kauan ei kulunutkaan aikaa, kun asemalle porhalsi menosuuntaamme matkaava tavarajuna. Asemapäällikkö sai järjestetyksi vaunumme junan viimeiseksi ja näin tulimme kytketyksi valtion orhin kyytiin.

Kauan ei tarvinnutkaan odottaa, kun juna sai lähtöluvan ja matkanteko jatkui. Kun junan vauhti kiihtyi, yllätti meidät karmea kalman haju. Haju oli niin voimakas, että vaikka kuinka yritimme suojata kasvomme vaatteisiimme, se tuli aina lävitse. Eläimetkin kammoksuivat, varsinkin hevoset päristelivät sieraimiaan ja olivat levottomia. Syy tähän ilmiöön selvisi junan pysähtyessä seuraavalla asemalla: meidän edellämme olevassa umpivaunussa oli rintamalla kaatuneita sotilaita. Lämmin sää oli tehnyt tehtävänsä, niin että mätäneminen oli edennyt pitkälle. Kun tutkimme vaunua, oven raosta valui radalle keltaisenharmaata visvaa. Helmi-täti lähti taas asialle ja sai kuin saikin asemapäällikön tulemaan katsomaan minkälainen tilanne oli. Hän käsitti tilanteen sietämättömyyden, meni veturimiesten puheille ja siirrätti vaunumme junan toiseen päähän. Olimme vaunuletkassa nyt ensimmäisinä heti veturin perässä. Hajuongelma oli nyt voitettu, mutta emme tienneet, että ongelmat eivät loppuneet tähän.

Matkan aikana jouduimme kulkemaan rataosuudella olevan Pönttövuoren tunnelin läpi. Junamme sukelsi tunneliin ja siellä pimeydessä se tapahtui. Juna ei jaksanutkaan vetää raskasta kuormaansa, vaan pysähtyi keskelle tunnelia. Olikohan syy märkien halkojen, kun onkapannu ei pystynyt kehittämään tarpeeksi höyryä? Nyt ei auttanut muu kuin valita halkovaunusta kuivempia puita ja ryhtyä kehittämään höyryä. Ehkä noin puolen tunnin kuluttua juna nytkähtikin liikkeelle. Se kulki joukon matkaa ja pysähtyi taas. Jälleen kehittämään höyryä. Lopulta pääsimme ulos tunnelista, mutta voi yllätystä minkä koimme. Kaikki olimme niin mustia kuin murjaanit. Emme varmasti olisi tunteneet toisiamme, jos olisimme oudossa paikassa tavanneet. Sama koski myös eläimiä: täysin mustia kaikki. Helmi-täti oli lypsämässä lehmää silloin juuri, kun juna sukelsi tunneliin. Maito ämpärissä oli muuttunut mustaksi nokivelliksi ja lypsäjä niin kuin me kaikki toisetkin lähes kummitusta muistuttavaksi. Tunneliseikkailusta selvittyämme juna jatkoi normaalisti eteenpäin, pysähtyi asemalle, joka oli aivan järven rannassa. Pyysimme veturimiehiltä, etteivät jätä kyydistä, kun käymme rannassa palauttamassa ulkonäkömme entiselleen. Lupasivat hälytellä, jos liikkeellelähtö tulisi ennen kuin olemme palanneet rannasta.

Voi sitä kropan ja sielun nautintoa, kun saimme pulahtaa vilpoiseen veteen. Uimme ja pesimme itsemme tosi perusteellisesti. Hyvin ehdimme junaan takaisin ennen sen lähtöä, mutta voi kauhistuksen kauhistus, Vahtia ei ollutkaan vaunussa. Sillä aikaa kun olimme rannassa, se olikin kyllästynyt vartiointitehtäviin, hypännyt alas vaunusta ja kukaties lähtenyt tutustumaan seudun koiraneitoihin. Lähdimme Erkin kanssa etsimään karkulaista ja huutelimme sitä nimeltä. Juuri yhdennellätoista hetkellä, kun juna oli lähtemässä, Vahti tuli luoksemme täyttä laukkaa. Sen iloisesta ilmeestä voi päätellä, että ei se mitään luvatonta ollut tehnyt. Nostin Vahdin vaunuun, pompimme itse perässä, ja saman tien juna lähti.