osa 2

1. Sota alkaa
2. Evakkojunassa
3. Kylmäkoskella
4. Talvisodan jälkeen. Muutto Viialaan.
5. Nokialle
6. Jatkosota. Takaisin Karjalaan.
7. Kevät paljastaa sodan jäljet
8. Vuosi 1942. Elämä normalisoituu.
9. Sota alkaa uudestaan
10. Toinen evakkotaival. Jalkaisin kohti Saarijärveä.
11. Välietappina Rantasalmi
12. Perillä Saarijärvellä
13. Muutto Hämeeseen, Pinsiöön.

Verkkaisesti junan matkanteko kohti läntistä Suomea jatkui. Lähiasemilta otettiin mukaan lisää väkeä. Tungos vaunuissa oli valtava. Tämä oli omiaan lisäämään ahdistunutta mielialaa matkalaisten keskuudessa. Pientä piristystä joukolle, varsinkin pienemmille, löytyi Matin koulurepusta, joka oli täynnä seuratalon bufetista pelastettuja karamellejä. Näistä antimista monen itku hetkeksi laantui ja mieliala piristyi.

Junan saavuttua Käkisalmeen avautui eteemme aavemainen näky. Kaupunki oli täysin pimennetty, vain pommitusten aikaansaamat tulipalot loimullaan loivat kaamean kajon kaupungin ylle. Hiljaisina tuota näkyä katselimme ja saimme sisimpäämme aavistuksen siitä mitä odotettavissa oli. Sodan lait tulisivat olemaan armottoman kovat. Pysähtymättä jatkoi junamme hiljaa kolistellen matkaansa. Kaupunki "uhrivaloineen" jäi taaksemme.

Yön yli jatkui matkamme. Nukkumisesta ei siinä tungoksessa voinut muuta kuin uneksia. Pienempiä lapsia nostettiin matkatavaroita varten olleille verkkohyllyille nukkumaan - sinne, missä oli tilaa - ja isompia lapsia nukkui penkkien alla.

Iltapäivällä saavuimme Kolkontaipaleen asemalle. Paikan nimi oli hyvin kuvaannollinen, kun ottaa huomioon matkalaisten tilanteen. Huvimatkasta ei ollut kyse. Asemalta meidät ohjattiin jollekin seurojentalolle. Siellä isossa salissa odottelimme kylmissämme muutaman tunnin. Illan jo hämärtyessä saimme autokyydin Rantasalmen kirkonkylään. Meille osoitettiin asunnoksi aivan kylän keskustassa kylmillään oleva kanttorila. Hännikäisen Maikki lapsiensa Maijan ja Matin kanssa sijoitettiin asuinkavereiksemme. Talo oli ollut kylmillään ja asumattomana ilmeisesti pidemmän aikaa. Kylmyys ja kosteus olivat vastaanottamassa viluisia tulijoita. Aivan lähinaapurina asuvan Julkusen perheen avustamina löysimme liiteristä kuivia polttopuita ja ryhdyimme talon lämmityspuuhiin. Kylmillään olleet hella ja uuni eivät suostuneet vetämään savua ulos vaan se tuprusi sisälle huoneisiin. Maija-Liisa oli vain vuoden vanha. Saimme hänet savua ja kylmyyttä pakoon Julkuselle.

Viimein saimme tulisijat käyttäytymään niille kuuluvalla tavalla. Savu kulki sille tarkoitettua rööriä pitkin pihalle eikä tulvinut enää sisälle huoneisiin. Tuuletimme talon ja vähin erin alkoivat liedet levittää lämpöä ympärillensä. Valvotun yön ja matkan rasitukset vaativat veronsa. Ollimme tosi väsyneitä ja univelkaisia. Vuoteita eikä vuodevaatteita ei ollut tarjolla, joten ei auttanut muu kuin asettua kylmälle lattialle nukkumaan. Maija-Liisan peitoksi oli onneksi se Kaitalan Annin pumpulitäkki. Me toiset nukuimme kasassa kuin porsaspahnue, toisiamme lämmittäen. Kylmästä kohmeisina heräsimme talviseen joulukuun aamuun. Julkusen vanhaemäntä tuli tervehtimään ja kutsui aamukahville. Näiden ystävällisten naapureiden apu oli siinä tilanteessa kultaakin arvokkaampi. Hetkeksi hälveni koti-ikäväkin.

Aamupäivällä saimme tiedon, että siirtoväelle tarjotaan ruokaa seurantalolla puolenpäivän aikaan. Lähdimme kaikki joukolla etsimään ruuanjakopaikkaa, vain äiti jäi Maija-Liisan kanssa asunnolle. Löytyihän se evakkojen ruokala. Sinne oli jo ennen meitä kokoontunut suuri joukko kohtalotovereita. Saimme syödäksemme perunakeittoa, leipää ja maitoa. Otimme taskuihimme näkkileivän palasia evääksi. Kylläisinä palasimme asunnolle. Lähdin äidin kanssa käymään läheisessä kaupassa. Ostimme sieltä kattilan, kauhan, lusikoita ja mukit. Lisäksi äiti osti puuro- ja velliryynejä Maija-Liisan ruokkimista varten. Maija sai äidinmaitoa, kun imi vielä rintaa, joten hänellä tärkein eväs oli äidin mukana. Kaupassa saimme sanavarastoamme täydentämään aivan uuden sanan. Maksettuamme ostokset sanoi myyjätär, että saatte hilikun takaisin. Hilikku oli kaksikymmentäviisi penniä Suomen rahaa. Savolaisnimitys markan neljäsosasta on jäänyt mieleeni eliniäksi.

Elämä kanttorilassa alkoi vähin erin asettua raiteilleen. Olli lämmintä ja osaltaan korvikekodin turvallisuudentunnettakin. Pieni välikohtauskin sattui yhteiselämän riennossa. Hännikäisen Maikki oli hankkinut kirjoituslehtiön ja kirjekuoria aikeenaan kirjoittaa kirje miehelleen Reinholdille. Näin tapahtuikin. Hän kirjoitti kirjettään pöydän ääressä. Menin hänen taakseen ja aloin ääneen lukea hänen sepittämäänsä tekstiä. Kirje alkoi "Rakas Reinhold" ja tämän pidemmälle en lukuhommissani päässytkään. Maikki suuttui, repi kirjeen ja poltti sen pystyuunissa, joka parhaillaan oli lämpiämässä. Sitten seurasivat muutamat valitut sanat äidilleni tämän epäonnistuneesta kasvatustyöstä. Tilanne rauhoittui kuitenkin nopeasti, ja yhteisasumisen leppoisa ilmapiiri täytti jälleen majamme. Valitettavaa vain, ettei Reinhold saanut siltä istumalta viestiä perheestään, jonka evakkotaipaleen alkuvaihe oli hänelle täysin tuntematon.

Yksi yksityiskohta Rantasalmen ajalta on jäänyt erityisesti mieleeni. Oli kirkas pakkaspäivä. Rantasalmen kirkonkylä koki sodan ensimmäisen ilmahälytyksen. Hälytyssireenit ulvoivat pahaenteisesti. Hätääntynyt mieliala valtasi meidät emmekä oikein ymmärtäneet mitä tulisi tehdä. Silloin temmattiin asuntomme ovi auki. Julkusen vanhaemäntä sieltä hihkaisi, että nyt kiireesti pommisuojaan. Siitä paikasta lähdimme hänen peräänsä ja hän johdatti meidät saunaansa. Tämä sijaitsi vähän kauempana muista rakennuksista pihapiirin laidassa, joten hän arvioi sen turvallisemmaksi paikaksi kuin talot, varsinkin kun Julkusella sijaitsi puhelinkeskus, jota venäläiset varmasti yrittäisivät pommittaa. Me ahtauduimme pieneen kylmään saunaan ja uskoimme olevamme turvassa. Hetkisen kuluttua vanhaemäntä lähti ulos ja palasi pian takaisin vesiämpäri ja kauha mukanaan. Äiti uteli tulijalta, mitä varten tämä vettä toi ja sai vastauksen: "Saamme antaa muoskille suuhun, jos rupeavat parkumaan, etteivät kuule lentokoneisiin huutoa." Vaaratilanteesta huolimatta tämä varotoimi sai hymynkareet suupieliin meille vanhemmille. Mitään pommitusta ei kuulunut. Vaara ohi -merkin jälkeen palasimme päivän touhuihin, me lapset leikkimään ja aikuiset kuuntelemaan radiosta uutisia sotatoimista.

Rantasalmi muodostui vain välietapiksi evakkotaipaleemme aluksi. Olimme siellä noin viikon. Saimme tiedon, että Kylmäkoski olisi sakkolalaisten sijoituspaikka, joten kokosimme vähät tavaramme ja lähdimme junalla kohti Hämettä.

Kiviniemessä Helmi-täti palasi meidät junaan saatuaan asemalta takaisin kotiin. Yhdessä serkkunsa Kiiskin Anna-Marin kanssa he hoitivat eläimet ja yöpyivät meillä. Yhdessä tekivät aamuaskareet ja niistä suoriuduttuaan saivat käskyn, että olisi heti lähdettävä sieltä pois karjan kanssa. Kiviniemen siltojen ylittämisessä olivat viime hetket käsillä. Paikalla olleet reserviläiset tulivat lähtövalmisteluihin avuksi. Valjastivat hevosen - Tyttö-tamman - työreen eteen. Kuormasivat heiniä evääksi karjalle ja auttoivat eläimien ajamisessa alkumatkassa. Näin pääsivät Helmi-täti ja Anna-Mari aamuhämärän aikana onnellisesti sillan yli ja Kiviniemen keskustan halki. Matka jatkui Kasarmilan kautta kohti Pyhäjärveä. Sinne päästyä pysäyttivät sotapoliisit matkanteon. Ottivat hevosen ja karjan hoiviinsa. Naiset saivat jatkaa matkaansa junalla kohti länttä, Kylmäkoski päämääränä. Kotiin jääneet eläimet - siat, vasikat ja kanat - meille majoitettuna olleet sotilaat ampuivat ennen perääntymistään alueelta. Toisen hevosemme, Varpu-nimisen tamman, Koskisen Uuno valjasti reen eteen. Se palveli Uunon ohjastamana armeijaa, kunnes Uuno ja Varpu saivat yhdessä kranaatin täysosumasta sankarikuoleman Keljassa. Tapahtumasta kertoi kirjeellä Uunon veli, kersantti Viljo Koskinen.