osa 3

1. Sota alkaa
2. Evakkojunassa
3. Kylmäkoskella
4. Talvisodan jälkeen. Muutto Viialaan.
5. Nokialle
6. Jatkosota. Takaisin Karjalaan.
7. Kevät paljastaa sodan jäljet
8. Vuosi 1942. Elämä normalisoituu.
9. Sota alkaa uudestaan
10. Toinen evakkotaival. Jalkaisin kohti Saarijärveä.
11. Välietappina Rantasalmi
12. Perillä Saarijärvellä
13. Muutto Hämeeseen, Pinsiöön.

Oli aikainen aamu, kun saavuimme Kylmäkosken asemalle. Pimeää oli ja kylmä pakkasaamu. Tavoitimme Helmi-tädin asemalta. Pääsimme lähistöllä olevaan taloon sisälle ja voi sitä onnentunnetta, kun saimme asettua lämpöisen pirtin suojaan lepäämään. Talonväki oli erittäin ystävällistä. Emäntä tarjosi meille kahvia. Kahvi ei meille oikein maistunut oudon makunsa takia. Se oli ensimmäinen kerta, kun saimme ns. suolakahvia. Karjalassa emme olleet tottuneet suolalla maustettuun kahviin. Päivällä tuli asemalle hevosia, joilla pääsimme kirkonkylän kansakoululle. Siellä oli iso joukko kohtalotovereitamme. Löytyi sentään vähän lattiatilaa meillekin ja niin asetuimme taloksi. Sinne oli järjestetty koko Kylmäkosken alueen siirtoväen huoltokeskus. Opettaja Mikkola toimi pääorganisaattorina. Saimme koululla ruokaa ja yöksi kortteerin. Suoma-täti oli myös tullut Kylmäkoskelle ja liittyi joukkoomme. Seuraavana päivänä meidät ohjattiin väliaikaisesti asumaan noin kahden kilometrin päässä koululta sijaitsevalle huvilalle (kesäasunnolle). Tämä kesäkäyttöön tarkoitettu asumus oli tähän vuodenaikaan vähemmän sopiva asunto, varsinkin kun joukossa oli mukana lapsia ja vuodevaatteista ei ollut tietoakaan. Järven rantarinteessä, tuulille alttiissa paikassa sijaitseva rakennus oli kylmä ja vetoisa. Onneksi sinne oli sijoitettu niin paljon väkeä, että illalla kun kävimme nukkumaan, hädin tuskin mahduimme lattialle pitkäksemme. Siinä ahtaudessa, kylki kyljessä kiinni kuin porsaspahnueella, toinen toistamme lämmittäen yömme vietimme. Mukanamme tässä huvilamajoituksessa olivat Lapinlahdelta Kallosen Albinin ja Loposen perheet. Päiväsaikaan kävimme koululla ruokailemassa. Lisäsärvintä ostimme kaupasta, ja läheisestä kotileipomosta saimme hämäläistä rievää ja pullaa. Teetä varten oli kaminan päällä kattilassa vettä kuumana kaiken päivää. Ravinnon suhteen ei ollut hätää. Meidän lapsien aika ei käynyt pitkäksi, sillä heti pihapiirissä oli mäenrinne, missä laskimme mäkeä pahvinpalaset kelkkoinamme. Tätä huvilaelämää kesti muutaman päivän.

Suoma-täti jätti pesueemme ja lähti Käkisalmeen sotasairaalaan hoitajaksi. Meille osoitettiin seuraava majapaikka aivan kirkon läheltä, Heinosen talosta. Asunnoksemme saimme yhden kamarin. Asuintilaa ei ollut kuin noin kymmenen neliötä. Lattialle sovimme hyvin nukkumaan. Nurkassa oli pystyuuni, jota lämmitimme ja jonka hiilloksella keitimme keitoksemme. Koululta haettiin ruokaa, jota lotat evakkojen huoltamiseksi valmistivat. Talon navettaan ja muihin rakennuksiin oli sijoitettu sota-alueelta tuotua karjaa. Helmi-täti ja äiti hoitivat näitä eläimiä. Joistakin lehmistä tuli vähän maitoa juodaksemme. Eläimien kohtalo oli surkea, sillä osa eläimistä joutui olemaan kylmissä tiloissa ja sai ruoakseen vain olkia, usein vain karkeita rukiinolkia. Näitä eläimiä teurastettiin melkein päivittäin ja lihat käytettiin evakkojen ruokintaan. Yhtään eläintä ei jäänyt henkiin. Operaatio kesti noin kuukauden.

Talvi kului Heinosen nurkkakamarissa sotatapahtumia seuratessa. Kirkkaina pakkaspäivinä seurasimme ryssien lentokonemuodostelmien lentoja, kun ne kävivät pommittamassa Tamperetta. Eräänä päivänä yksi kone putosi Urjalan alueelle. Lentäjät pelastautuivat laskuvarjojen avulla ja linnoittautuivat läheisen talon ullakolle. Mitä ihmeellisimmät huhut levisivät taisteluista, kun näitä lentäjiä pidätettiin. Varsinkin meidän poikien mielikuvitusta ruokkivat villit ajatukset, että sota oli tullut lähelle. Kohta tämäkin tapaus oli ohi ja puheet siitä laantuivat. Sankarivainajia tuotiin siunattavaksi kotiseudun multiin ja hautajaisia oli usein. Olimme aina mukana, lähellä kun asuimme. Miten jännittävää olikaan, kun tilaisuutta juhlistettiin oikein kunnialaukauksilla.

Jumalanpalveluksissa kävimme kirkossa joka sunnuntai. Joskus olimme kanttorin apuna jalkapolkimilla urkuja polkemassa. Joulu oli poikkeuksellinen. Meillä ei ollut joulukuusta. Ei käynyt joulupukki eikä juuri perinteisistä jouluherkuistakaan ollut tietoa. Koululla oleva vapaahuollon järjestö jakoi lapsille Amerikasta lahjoituksena saatuja leluja ja hedelmiä. Pirttiin pistäydyimme joulukuusta ihailemaan. Joulusaunaankin pääsimme. Emme olleetkaan saunassa käyneet kotoa lähtemisen jälkeen. Heinosen sauna oli valtavan suuri savusauna. Ylhäällä oli kuivatusta varten parsi ja kiukaan takana olevassa nurkassa lauteet. Mustaa ja nokista oli joka paikassa. Pieni ikkuna siivilöi nokisten ruutujen lävitse päivänvaloa sisälle. Muuta valonlähdettä ei ollutkaan. Saunassa oli vain maalattia. Savivelli tirskui varpaiden välistä. Talonväki oli jo saunonut ennen meitä, joten pesuvesi pehmitti lattian pinnan. Kaiken lisäksi löyly oli kitkerän sihkuista. Emme olleet tällaiseen saunomiseen tottuneet, joten tunnelma oli sen mukainen. Maija-Liisa pienimpänä meistä tuli aivan hysteeriseksi, itki koko ajan, vaikka äiti olisi miten viihdyttänyt. Pesusta huolimatta olimme nokisia ja kuraisia saunomisen jälkeen. Sisälle päästyä siistimme pahimmat noet ja kurat pois. Kaikesta huolimatta oli jouluaatto ja aistimme joulun tunnun. Illalla ennen unen tuloa valtasi mielemme erityisen voimakkaana tunne siitä, miten isä, Mikko-setä ja Vilho-setä siellä rintamalla voivat. Meillä oli ikävä ja pelko valtasi mielemme. Rukoilimme heille Jumalan varjelusta ja toivoimme hartaasti, että sota loppuisi ja pääsisimme kotiin takaisin. Jouluaamuna olimme joulukirkossa. Joulu tuli ja joulu meni. Sota-ajan joulu oli koettu, muistot vain jäi.

Elämä Heinosella jatkui. Talvi oli kylmimpiä mitä olimme kokeneet. Isä ja Vilho-setä eivät käyneet kertaakaan lomalla koko sodan aikana. Vilho-setä haavoittui aivan sodan viime päivinä. Hän joutui hoidettavaksi Savonlinnaan sotasairaalaan. Pääsi ensi kertaa käymään luonamme toipumislomalla vasta syyskesällä. Tähän lomamatkaan liittyy varsin erikoinen tapaus. Heinosen isäntä oli perso alkoholille. Hänen nauttimansa aine oli niin sanottua rähinäviinaa. Sellaista hän oli saanut nautittavakseen nytkin. Hänellä oli isokokoinen taskuase. Emäntä ja tyttärensä Elli pitivät yleensä aseen piilotettuna, ettei isäntä olisi humalapäissään saanut sitä käsiinsä. Uhkasi aina ampua emäntänsä. Nyt oli käynyt kuitenkin niin, että hän oli löytänyt aseen. Ei auttanut muu kuin lähteä pakosalle koko talonväen. Menimme lähimpään naapuriin turvaan. Isäntä jäi yksin kotimieheksi.

Jonkin ajan kuluttua lähdimme Matin kanssa vakoilemaan papan touhuja. Suuren jännityksen valtaamina hiivimme aukion reunaan, mistä näimme Heinoselle. Hämmästyksemme oli suuri, kun näimme isännän istuvan talon rappusilla ja hänen vierellään oli sotilas. Juoksimme kiireesti takaisin toisten luo ja kerroimme havainnostamme. Äiti ja Helmi-täti lähtivät mukaamme katsomaan, kuka sotilas siellä on. Sotilas osoittautui Vilho-sedäksi. Hän oli saanut toipumislomaa ja tuli meitä tapaamaan. Ihmeissään vähän oli, kun talosta ei muita löytynyt kuin isäntä ja tämäkin vahvasti humalassa järeällä pistoolilla varustautuneena. Pappa oli mielissään saadessaan jutteluseuraa. Antoipa aseensakin Vilholle, kun hän sitä pyysi. Jännittynyt tilanne vaihtui taas rauhanomaiseksi rinnakkaineloksi. Talossa vallitsi rauha ja hyvä tahto. Emäntä piilotti aseen niin hyvin, ettei pappa sitä enää meidän asuinaikanamme käsiinsä saanut. Pappa oli selvin päin hyväntahtoinen ja mukava mies, mutta humalapäissään räyhäkäs ja usein väkivaltainen. Ei niinkään meille toisille mutta emännälleen. Tämän hän uhkasi aina tappaa.

Emäntä oli luonteeltaan kärttyisä ja aivan sairaalloisen nuuka. Meidän asumisestamme heillä ja erikoisesti lapsista hän ei pitänyt lainkaan. Tästä aiheutui joskus sanakopua, mikä jännitti ilmapiiriä hänen ja meidän evakkojen kesken. Sattui vielä kaksi tapausta, jotka erityisesti myrkyttivät emännän ja meidän välisiä suhteita. Valkeakoskella asuvalla talon tyttärellä oli ikäiseni pojat, Harri ja Valtteri. He kävivät mummolassa usein ja tietysti meillä oli silloin yhteiset leikit. Pojat olivat oppineet tekemään yksinkertaisia leikkihevosia: katkaistiin männyntaimi, oksakerkästä valittiin kaksi sopivinta oksaa, joista tehtiin jalat, vuoltiin kaula ja pää hevosen mallisiksi. Tehtiin pienet kärryt ja valjaat ja näin syntyi uudenlaiset leikit. Kaikki oli hyvin niin kauan kunnes emäntä osui kulkemaan hiekkakuopan ohi, jonka rinteestä olimme leikkihevosemme rakennusaineet kaataneet. Vihaisena hän tuli äidin luokse ja vaati korvauksia ja kuritusta pahanteostamme. Harrilla ja Valtterilla ei hänen mielestään tietysti ollut minkäänlaista osuutta tapahtuneeseen. Emännän kanssa ei neuvottelusta tullut valmista. Kun isäntä tuli kotiin, kertoi äiti hänelle mitä pahaa lapset olivat tehneet ja mitä emäntä oli asiasta esittänyt. Äiti lupasi korvata täysin tapahtuneen vahingon. Isäntä lupasi, että asia varmasti sovitaan. Kutsui meidät pojat kokoon, otti liiteristä kirveen ja sanoi, että nyt lähdetään. Mentiin sinne taimistoon ja pappa kaatoi meille ainakin sadan hevosen tarpeet. "Tehkää pojat hevosia ja leikkikää. Asia korvauksien osalta on sovittu."

Toinen tapaus sattui kesällä. Olimme keväällä liittyneet nuorten maatalouskerhoon. Saimme pihapellon kulmasta pienen palstan kasvimaatamme varten. Kylvimme ja istutimme kerhoneuvojan opastuksella juurekset. Kuokimme, perkasimme, kitkimme ja harvensimme. Koko viljelyksemme oli hyvässä kasvussa, mutta sitten tapahtui onnettomuus. Emännällä oli kaksi kuttua. Hän lypsi niitä ja vei maidon läheiseen meijeriin. Kutut olivat pihapiirissä lieassa. Eräänä päivänä ne olivat päässeet irti kytkyeistään ja saman tien hävisi kasvusto meidän kerhopalstaltamme. Kutut söivät kaiken. Ryytimaata ei sen koommin tarvinnut sinä kesänä hoidella. Korvauksista ei puhuttu sanaakaan. Varmaa tietoa ei ole, mutta epäilimme kuitenkin, että tapahtumaan liittyi kosto hevosleikeistämme. Oli miten oli. Ilman juureksia jäimme.

Perhekuntamme hajosi sodan alkaessa, kun mummo (isän äiti) oli lähtenyt Ensoon tyttäriensä Hilman ja Lempin luokse vierailulle. Sodan sytyttyä hän ei voinut enää palata kotiin ja joutui näin ollen lähtemään Hilma-tädin kanssa evakkoon. Enson pommitusten takia he muuttivat Joutsenoon, missä asuivat jonkin aikaa Lähteen (mestarihiihtäjä Matti Lähteen) talossa. Sodan jatkuessa ja rintaman siirtyessä yhä lähemmäksi heidät siirrettiin Ikaalisiin Riitialan kylään Hynysen taloon. Sodan päätyttyä Hilma-täti palasi Ikaalisista Imatralle. Mummo liittyi meidän joukkoomme.

Isä sai työpaikan Sääksjärveltä Tampereen läheltä. Siellä rakennettiin Vuoreksen varikkoa. Hän asui viikot Sääksjärvellä ja kävi viikonloppuisin luonamme. Matkat hän kulki polkupyörällä. Helmi-täti sai työpaikan Viialan Nahkatehtaalta. Työmatkat hänkin kulki polkupyörällä.