.

Ikivanhoja runoperinteitä edustaa Aleksanteri Aava, josta professori Unto Kupiainen lausuu: »Aavan runo kasvaa suoraan kalevalais-kantelettarelaisen laulun pohjalta ja niin läheltä luontoa, että lukija suorastaan tuntee siinä metsän tuoksun ja kuulee luonnon hiljaisuuden puhuvan.»

Aleksanteri Aava (Santeri Kuparinen) syntyi talonpojan poikana Riiskan kylässä huhtikuun 19 päivänä 1883. Hän kävi kansakoulun ja kansanopiston sekä toimi maanviljelijänä, mutta muisti ahkerasti mieliharrastuksiaan kalastusta ja metsästystä. Paikkakunnan valistusrientoihin hän osallistui uutterasti. Kirjoiksi painettuja runokokoelmaa Aava on julkaissut vain kaksi: Vanha maininki (1916) ja Musta lintu (1917). Viimeksi mainitusta hän sai tunnustukseksi valtion palkinnon. Lahjoitusmaakautta kuvaileva romaani Huuhkan poika (1924) edustaa tekijän suorasanaista tuotantoa.

Vaikka Aavan tuotanto onkin näin suppea, professori Kupiainen arvostelussaan antaa sille korkean maininnan. Hän sanoo Aavan kuuluvan viimeisiin täydellisiin kalevalaisen runomitan taitajiin Leinon ja Mannisen ohella. Esitellessään runoa »Mietelmä» Kupiainen lausuu: »Tämä runo on korkeaa kulttuuria, ei enää kansanlaulua tavanomaisessa mielessä, vaan kylläkin juuri sen henkistyneimmästä kukinnasta kasvanutta.» Toisessa kohdassa hän taas toteaa, että Aavan lyriikka on varmaan koko kirjallisuutemme elävintä säkeihin pantua erärunoutta, ja päättää arviointinsa sanoihin: »Kokonaisuudessaan Aavan lyriikka paljastaa tekijässään hyvin hienosyisen mietiskelijäluonteen sekä luonnon- ja elämänymmärtäjän. Suoraan kansan keskeltä tulleena, vailla opillista koulutusta hänen runoutensa soi ikäänkuin viimeisenä kalevalaisena lauluna.»

Miksi ei Aleksanteri Aava jatkanut näin lupaavasti alkanutta tuotantoaan? Ehkä jonkinlaisen vastauksen saamme säkeistä:

"Elämämme
on vain vuotten pitkä arkipäivä.
Kukin sysikuormaa kuljetamme iäisyyteen.
Itse määritellä lupa lienee älyn oman jälkeen
ajotavasta - ja siksi sopii
matkalaisen mennä kirkon kautta
tahi Tapiolan."

Mutta ei runoilijanääni sentään ole kokonaan vaiennutkaan. Aava on kuitenkin jättänyt puhtaan lyriikan ja tyytynyt kirjoittelemaan tilauksesta syntyneitä juhlarunoja sekä lehdissä julkaistuja muistelmapätkiä. Juhlarunojen tarkoituksena oli aikaisemmin isänmaallisen tunteen ja kotiseutumielen kohottaminen, viime vuosina kaikkea on värittänyt kadotetun kotiseudun syvä kaipaus. Talvisodan jälkeen hän kirjoitti:

"... nyt on Karjala niinkuin vainaa
yön kylmässä laudoillaan . . .
On olomme kyllä vapaa,
mutta rinnassa kaipaus.
Kotimetsän tuttavan takaa
tänään päivä ei koittaa voi,
ja mykkänä pihat makaa,
ja ei tilttien helkyt soi."

.

Kirjassa SAKKOLAN HISTORIAA
Toimittanut Väinö Kaasalainen, 1951