Martta Karvonen Olesen,  s. 1928

..

Tässä on kotini Sakkolan Kiviniemessä. Siinä asui perhe: isä, äiti ja kuusi lasta. Hyvä oli heidän siinä elellä, vaikkakaan talo ei ollut kartano eikä linna. Se oli suomalainen talo, hirsistä rakennettu, lautoilla päällystetty. Talo Vuoksen rannalla, siellä Kannaksella, Sakkolassa. Talo antoi suojaa syksyn sateilta ja talven pakkasilta, ja kesäisin sen avoimista ikkunoista lehahteli sisään kesän tuoksuja. Sen sisältä kuului lasten laulua ja rukin surinaa, kun äiti kehräsi lankaa, ja aika ajoin kuului pirran pauketta, kun hän kutoi kangasta. Lauantaisin, leipomispäivänä, täytti talon vastapaistettujen piiraiden ja pullan tuoksu.

Taiteilija Martta Karvonen Olesen on syntynyt Sakkolassa seppä Mikko Karvosen tyttärenä. Hän tuli evakkona 1939 Laihialle, josta perhe muutti Lempäälän Sääksjärvelle. Martta opiskeli vv. 1947-52 Turun Taideyhdistyksen koulussa ja osallistui vv. 1952-55 Turun Taiteilijaseuran toimintaan ja näyttelyihin.

Olin vielä pieni ja nukuin päiväunia. Herättyäni seurasin silmilläni valon leikkiä kuparilangasta tehdyssä lampunvarjostimessa. Tämä on varhaisin muisto elämänajaltani.

Isän paja oli jännittävä paikka varsinkin talvella, kun päivä hämärtyi ja isä ei ollut vielä sytyttänyt öljylamppua, vaan tulenlieskat ahjossa levittivät valoaan. Isällä ei ollut sähkövaloa pajassa, vaikka tuvassa olikin. Raskaasti puhkuva ahjo antoi hiiliin eloa ja rauta punertui taottavaksi. Kling - klang -kuului, kun vasara takoi rautaa. Siellä valmistui kaikenlaista käyttöesinettä. Pellinjätteistä isä opetti meitä tekemään pullapeltejä, joita käytimme, kun saimme äidiltä taikinaa leipomisiimme.

Pajalle tuotiin hevosia kengitettäviksi. Suuria eläimiä, joita pelkäsin. Katselin kuitenkin, turvallisen matkan päästä, kuinka isä leikkasi kaviot ja kiinnitti kengät niihin. Eivät kaikki hevoset olleet lauhkeita luonteeltaan. Joskus tuotiin kengitettäväksi nuoria, villejä hevosia, jotka olivat kovia potkimaan.

Pajan vieressä oli navetta ja sian karsina. Menimme joskus taputtelemaan sikaa ja yritimme ratsastaa sen selässä, mikä kylläkään ei kovin usein luonnistunut. Useimmiten possu heitti meidät selästään sikolätin sontaan. Mutta olihan järvi lähellä, siinä pesimme niin itsemme kuin vaatteemmekin. Sika oli kyllä iloinen, kun me sen kanssa peuhasimme.

Ei missään ollut niin kirkasta vettä kuin vuoksessa, vakuutan itselleni. Sai kahlailla sen läpikuultavassa vedessä ja poimia simpukoita siinä uskossa, että niitä aukaistessaan löytäisi ehkä helmen! Helmiä ei simpukoissa kylläkään ollut, mutta saihan järvestä ongittua kaloja kissoille.

Melkein kaikilla suomalaisilla on sauna, niin meilläkin. Kotisaunamme oli rannassa. Kesäisin oli mukava juosta löylystä järveen ja takaisin löylyyn. Talvella tallustimme polkua pitkin alas saunalle kuin pienet kääpiöt. Ensimmäisellä oli lyhty, toiset tulivat perässä vadit ja puhtaat vaatteet kainalossaan. Lasten saunomisen jälkeen tuli aikuisten vuoro. Kylvystä tultua maistuivat piirakat ja pullat saunakahvin kera.

Aamutyyni Vuoksen selkä. Kalastajat soutamassa verkoilleen. Airojen vaimea loiske ja kalastajan laulu hiljaisessa aamussa. Aurinko nousemassa metsän takaa. Vielä yöstä viileä ja kostea hiekka jalkojeni alla. Heräävien lintujen vaimea laulu. Kissa tulossa yöllisiltä seikkailuiltaan, kiehnää jaloissani ja kerjää hyväilyjä. Mikä aamu!

Talon pihassa oli puutarhakiikku, kaikkien mielipaikka. Siinä istuskeltiin ja ihailtiin Vuoksen selkää ja rantoja. Keinussa vanhempani rentoutuivat rasittavan työpäivän jälkeen. Meillä lapsilla oli nurakiikku rannassa kahden lepän välissä.

Rantaan menin jos jostainsyystä halusin olla yksin. - Rokotuksen jälkiseuraus oli kuume. Ei ollut halua leikkiä, ei ollut halua mihinkään. Menin rantaan ja istahdin hiekalle. Reiteni oli turvoksissa ja kuuma niin kuin otsanikin. Oli hyvä istua näin yksin ja kuunnella laineitten liplattelua ja tuntea tuulen hyväily

kuumeesta hehkuvilla poskilla. Kaukana autereessa piirtyivät tähystyspallon ääriviivat horisontissa. Venäläiset seurasivat linnoitustöitä, jotka olivat käynnissä Suomen puolella.

Meitä rokotettiin koulun pihamaalla. En muista, mitä tautia vastaan. Olen sen unohtanut, koska en pitänyt sitä niin tärkeänä muistaa.

Laivalaiturin toisella puolella oli hiekkaranta, jota käyttivät ne, joilla ei ollut omaa rantaa. Tämä ranta ei kylläkään ollut suosittu paikka, koska sai kahlata pitkään ennen kuin tuli syvälle vedelle.

Ja syvyys tuli kuin seinä eteen: hups - ja siellä oli vonkassa! Luulen että Siesuhiekka oli suosituin uimapaikka. Kasarmilta oli kaksi alokasta lähtenyt vapaapäivänään rannalle uimaan. He eivät tunteneet rannan kavaluutta, eivät kenties osanneet uida ja joutuivat paniikin valtaan, kun eivät saaneet pohjaa jalkojensa alle. Tekohengityksellä yritettiin saada heitä henkiin, mutta se onnistui ainoastaan toisen sotilaan kohdalla. Parin päivän kuluttua kuulimme koulumäeltäpäin musiikkia, joka läheni. Näimme hevosten vetämän tykkilavetin, jonka päällä oli ruumisarkku Suomen lipulla peitettynä, matkalla asemalle, josta se lähetettiin hukkuneen kotipitäjään.

Kuolemasta me lapset emme tietäneet muuten kuin äidin virsien kautta. Niissä oli ahdinkoa ja kärsimystä, taivaan autuutta, enkeleitä ja paholaisia. Ei se meitä lapsia kiinnostanut. Saimme myöskin tietää, että tuhmista sanoista jumala rankaisee heittämällä kuuman kiven päähämme. Ei minun päähäni kuitenkaan satanut tulikiviä, vaikka suustani joskus lipsahtelikin rumia sanoja. Tähystelin varmuuden vuoksi taivaalle, tulisiko sieltä tosiaan kiviä. Lorua! Kaikenlaisilla vaiheilla aikuiset yrittävät opettaa lapsilleen moraalia! Sain kerran nähdä hautajaiset, vaikkakin pensaan taakse piiloutuneena. Näin myös ensimmäisen kerran itkuvirren laulajan. Pelkäsin, että eukko putoaa hautaan sen reunalla laulaessaan.

Muutaman sadan metrin päässä oli Kiviniemen koski ja sen sillat. Koski ja sen pyörteet olivat pelottavaa. Vei aikaa, ennen kuin rohkenin mennä sillalle ja toiselle puolelle koskea, mutta mitä useammin kävimme siellä, sitä nopeammin hälveni pelko. Uskalsin lopulta seistä keskellä siltaa ja katsella kiivaana vauhdilla virtaavaa pyörteitä ja tuntea riippusillan vaimea keinahtelu jalkojeni alla. Toiselta puolen koskea haimme paratiisiomenia ja koululuokat tekivät retkiä linnavalleille.

Naapurinamme olivat jermalajeffit, meidän lasten mielestä vanhat ja omituiset. Kävimme usein viemässä niittykukkia Olga Jermalajeffille. joskus hän kutsui meidät sisään, penkitti sinne keittiön seinäpenkille ja jutteli kaikenlaista, mistä emme aina saaneet selvää. Naapurimme olivat näet venäläisiä eivätkä puhuneet puhdasta suomea. Nenässäni haisi lehmänlanta ja hernerokka. Luulen että he eivät syöneet muuta ruokaa kuin rokkaa, koska joka ainoa kerta kun kävimme heillä, oli rokkakattila heilalla sellainen oranssinkeltainen, jota siihen aikaan käytettiin paljon. Jermalajeffeilla oli koira, jonka nimi oli Panu ja kissa, jota vain kutsuttiin kussamussaksi.

Suomen lippu nostettiin salkoon juhannuksena. Olimme siinä isän ympärillä, kun hän veti lipun salkoon, ja luulen kuuluen hänen laulavan "Siniristilippumme", mutta en ole aivan varma. Isä lauloi paljon niin kuin me lapsetkin. Äiti veteli virsiään. Juhannuskokon polttaminen jäi minulta näkemättä syystä, että en pysynyt hereillä niin myöhäiseen hetkeen asti.

Keittiön pihtipieleen pistimme valmiiksi koristetut virpomavitsat Odottamaan palmusunnuntain tuloa. Vaikka olinkin hyvin ujo, rohkaisin kuitenkin mieleni ja lähdin virpomaan naapureita siinä toivossa, että saisin suklaalevyn tai appelsiinin. Sain appelsiinin.

Keittiön seinät saivat kuulla myöskin itkun pihistystä, varsinkin silloin kun vahingossa iskin sontatalikon piikin jalkaani. Halusin auttaa äitiä kukkapenkkien teossa. En saanut nukuttua jomottavalta säryltä, eivätkä saaneet toisetkaan! Vihdoin viimein isä haki kätkyn vintiltä ja laittoi minut siihen siinä uskossa, että kätkyn heilahtelu saisi minut rauhottumaan. Ohimennessään he tönäisivät sitä vauhtiin.

Keittiöön pistäytyi kaikenlaista väkeä. Mustalaiset ohikulkumatkallaan yrittivät myydä pitsejään tai halusivat povata. Kerran tuli mustalaisakka, joka halusi lainata äidin kuparisen kahvipannun, mutta ei saanut siihen lupaa. Äiti tiesi hyvin, ettei hän sitä pannua olisi takaisin saanut, jos olisi sen lainannut. Äiti ei antanut povata eikä ostanut pitsejä. Akka närkästyi ja lähti tuvasta sättien.

Pulavuosina oli monilla ihmisillä puutetta työstä ja ruuasta. Nähtiin ihmisiä kerjuulla. Heitä tuli meidänkin keittiöömme. Kaksi tyttöä, toinen ikäiseni. Pyysivät jotain syötävää pussiinsa ja saavatkin, vaikkei meillä itsellämmekään ollut liikaa. Meillä oli kuitenkin lehmä ja sika karsinassa ja niistä saisimme aikanaan syötävää.

Kamarissa oli radio, jonka ääreen äiti meidät pienimmät keräsi ympärilleen kuulemaan sunnuntain jumalanpalvelusta. Oli istuttava hiljaa, kädet ristissä ja kuunneltava mitä pappi saarnasi. - Ajatukseni olivat ulkona, auringonpaisteessa, Vuoksen kimaltelevilla aalloilla, missä juuri nyt olisi hauska polskutella tai loikoilla lämpimällä hiekalla tai poimia metsässä mansikoita.

Niinpä niin! Sunnuntait olivat ikäviä. Ei saanut leikkiä, ei saanut tuhrata pyhäkolttuaan, ei saanut mennä naapurin poikien luo, ei saanut tehdä yhtään mitään, vain olla. Sunnuntait olivat äidin, ehdottomasti äidin, ja sillä siisti! - Tapahtui sitä mukavaakin. Oikein kauniina ja lämpimänä sunnuntai-iltapäivänä, kun kirkonmenot olivat ohi ja päiväruoka syöty, laittoi äiti koriin kahvipannun, kahvin, pullat, kiersi oven lukkoon ja menimme kaikki alas rantaan. Sellä isä teki kivistä tulisijan, sytytti risut, äiti otti vettä järvestä ja keitti kahvit. Se oli ihannesunnuntai. Me vain lekottelimme, uimme ja nautimme yhdessäolosta.

Isossa kamarissa oli kaakeliuuni, viininpunainen. Siinä oli messingistä luukut. Uuni oli kaikkein kauneinta koko talossa, ainakin minun mielestäni. Talvisin, kun sen pesään oli sytytetty tuli halkoihin, hiivin kamariin ja istahdin takan eteen ihailemaan kipinäluukkujen takaa loimuavia liekkejä, joiden leikki valaisi pehmeästi pimeää kamaria.

Karjalaiset tietävät, mitä olivat "rotinat". Meillekin tuli rotinat silloin, kun äiti sai nuorimman sisaremme. Ne olivat naisihmisiä, jotka tulivat rotinoimaan. Tuomisinaan heillä oli rotinarinkelit, joitten keskikohta oli täytetty kaikenlaisilla leivonnaisilla. Näitä sitten nautittiin kahvin kanssa. Kahvipannu pidettiin kuumana lieden reunalla vieraita varten. Ja haastelu kävi vilkkaana ja nauru raikui, eihän suotta oltu karjalaisia.

Yläkerrassa asui vuokralaisia. Ne vaihtuivat silloin tällöin. jotkut asuivat vain lyhyen ajan, toiset pitempään. Kerran meille tuli asumaan eräs suutari. Me olimme oppineet jostakin laulun: "Suutari suuttui ja mustaksi muuttui, hän vierasta sätti ja kengittä jätti, se harmaja kana ol' naapurin herra". - Suutari ei tästä pannut pahakseen, päinvastoin, häntä laulu näytti huvittavan, mutta äidiltä saimme tukkapöllyä! Suutarin jälkeen tuli yläkertaan asumaan eräs pariskunta. Mies kävi työssä konepajalla, aivan siinä laivarannan vieressä ja hän ei pitänyt lapsista. Jos olin yläkerrassa tädin luona ja kello läheni neljää, hän sanoi että on paras jos menen alas, sillä Ali (se oli miehen nimi) tulee kotiin eikä pidä siitä, että olet täällä. Kumma mies, ajattelin hyppiessäni rappuja alas.

Olin yläkerran tädin juoksupoika. Kävin kaupalla ostoksilla silloin tällöin. Sain taskurahaa siitä. Kerran sattui niin onnettomasti, että pudotin rahat, joilla oli tarkoitus maksaa ompelijalle palkka hänen työstään. Etsin rahoja joka pensaan alta ja turpeitten viereltä, mutta löysin ainoastaan viisimarkkasen, kymppiä en löytänyt. Nyt tiesin, mitä seuraisi, kun tulisin kotiin. Äidillä oli vitsa valmiina, eikä minun tarvinnut varttua iltaruokaa. Sitä en saanut.

Kun oli kesä, kaipasimme talvea, ja kun oli talvi, kaipasimme kesää. Lapset ovat kärsimättömiä! Ajan pitäisi kulua nopeasti, pitäisi myöskin kasvaa nopeasti aikuiseksi. Aikuisilla ei ole rajoituksia, heillä on kaikki vapaampaa kuin lapsilla. Lapsilla oli kylläkin omat huvinsa. Talvella sai tehdä lumilyhtyjä ja illan hämärtyessä ne sytytettiin. Sai myöskin kelkotella tai ajaa potkurilla.

Talvisunnuntaisin nähtiin hevosten vetämiä rekiä. Kauniisti ja värikkäästi kirjaillut rekipeitteet oli vedetty istuvien suojaksi ja selkänojan takana riippui koristeellinen peitto tupsuineen. Kaunis näky valkoista maisemaa vasten. - Oli talvia, jolloin kinokset olivat korkeita ja läpipääsemättömiä ja pakkaset tuikeita. Silloin oli hyvä kavuta leivinuunin perälle lämpimään. Siellä istuimme tehden läksyjä tai piirrellen kaikenlaista.

Isot siskot tovereineen tekivät jääkarusellin järven jäälle. Meidän pienimpien oli paras pysyä kaukana, sillä heidän ajonsa oli hurjaa. Mutta meidänkin vuoromme tuli, kun suuremmat olivat poissa.

Tuli rauhattomat ajat ja sodan uhka tuntui ilmassa. Linnoitustyöt aloitettiin ja sotilaita majoitettiin myös yksityisasuntoihin. Joka puolella oli sotilaita. Pihaamme pystytettiin kenttäkeittiö ja suuri teltta, johon majoitettiin sotilaita. Yläkerta oli vuokralaisista tyhjä ja sinne majoitettiin jokin sotilasosasto. Siellä he sahasivat ja vasaroivat telineitä aseineen. Iltaisin he tulivat alas juttelemaan isän ja äidin kanssa. Heitä oli joka puolelta Suomea omalaatuisine murteineen.

Vaikka aika oli sodan uhkaa täynnä, ei se estänyt meitä lapsia leikkimästä. Ja nythän saimme uudenlaisia leikkipaikkoja. Oli valmiiksi kaivettuja juoksuhautoja, joissa oli jännittävä leikkiä piilosillaoloa iltahämärässä kun sotilaat olivat lopettaneet työnsä. Äiti sai tietää leikeistämme ja kielsi meitä menemästä juoksuhautoihin sanoen, että sinne kenties olisi jo laitettu aseita - mikä ei kylläkään pitänyt paikkaansa. Vielä ne olivat tyhjiä. Salavihkaa menimme sinne kuitenkin. Mitä lähemmäksi talvi tuli, sitä suuremmaksi kasvoi sodan uhka. Aikuisten epätoivo ja pelko tarttui myös lapsiin.

Tuli käsky peittää ikkunat pimennysverhoilla, ja tähän tarkoitukseen isä osti paksua kartonkia. Se kiinnitettiin ikkunoitten ylikarmiin, joka näin oli helppo rullata ylös ja alas.

Asemalla meitä odotti juna, joka täyttyi pakolaisista. Näin päättyi erään karjalaistytön ensimmäinen epookki Karjalan kannaksella Sakkolan Kiviniemessä.

.

Teksti ja kuvat on julkaistu tekijän suosiollisella luvalla
© Martta Karvonen Olesen