Teuvo Kuparisen evakkotarina
Keväällä 1942 palasimme Talvisodan evakkoreissulta. Vesilahden Narvan jälkeen asuimme Viialassa vuoden alkupuolen ensin Väinö-sedän Helenan alivuokralaisena Arajärven tien varrella ja sitten lähempänä keskustaa Honkasen Naimin talossa. Siirto Viialaan johtui isän työpaikasta, jonka hän sai Viialan viilatehtaan isännöitsijältä muuraustehtäviin.
Isäkin oli joutunut kesäkuussa 1941 muitten mukana sotatoimiin hyökäten Karjalan armeijan mukana Ilves-divisioonassa Jänisjärveltä Aunukseen. Iän perusteella hänet vapautettiin myöhään syksyllä 1941. Isä muurasi takan isännöitsijän suullisen ohjeen mukaan, mutta mietittyään suunnitelmaansa isännöitsijä muutti sitä. Kun näin oli käynyt pari kertaa, isä aikoi lyödä hynttyyt kasaan ja lähteä pois. Isännöitsijä ei halunnut laskea vaan oli kysynyt onko palkka liian pieni. Vastaus oli, ettei siitä ole kysymys. Työ jatkui ja palkkakin nousi. Äiti toimi isällä hanslaakarina ja Toimi-velipoika putsasi käytettyjä tiiliä. Minä ja Tapani-veli kävimme Rasin kansakoulua.
Karjalan Kannas oli vallattu takaisin syksyllä 1941. Rintama oli Sakkolan eteläpuolella Lempaalassa. Keväällä 1942 mikään ei pidättänyt isää ja äitiä eikä meitä poikiakaan enää Hämeessä.
Paluumuutto Petäjärvelle alkoi osaltani vatsataudin merkeissä. Keväällä 1941 ei ruokatilanne ollut enää erityisen hyvä. Keväällä saimme Viialasta Kylmäkoskelle päin olevasta koskesta runsaasti kalaa. Äiti valmisti ennen lähtöä kalakeiton, jossa ei taitanut muuta ollakaan. Söin sitä myös runsaasti ja vähän kuluttua se tuli myös takaisin yhtä runsaana. Kalakeitto ei ollut suosikkiruokiani moneen vuosikymmeneen.
Saimme tavaravaunun itsellemme ja tavaroille. Lastaus tapahtui Toijalassa. Lahdessa pysähdyimme pitkäksi aikaa ja vihdoin saavuimme Viipuriin, josta hyvinkin vikkelästi meidät kuljetettiin Kannaksen halki kuorma-autolla Petäjärvelle. Asetuimme Paussun Villen, Annan ja Olavin kanssa Petäjärven aseman saunaan, yhteen huoneeseen, jossa meitä asui parhaimmillaan kahdeksan henkeä. Lisäksi pienessä pukukopissa asui vielä Nuoran Lempi.
Aseman sauna oli ainoa polttamatta jäänyt rakennus Petäjärven länsiosassa. Näissä oloissa tarvittiin nopeasti uusi asunto, jonka isä osin meidän äidin ja kolmen pojan avustamana saikin valmiiksi seuraavaksi talveksi. Siinä oli tupakeittiö ja kaksi huonetta. Talo on edelleen pystyssä. Asujana oli ainakin viime kerralla Sakkolassa käydessä Tverin Karjalasta siirtynyt mummo.
Tullessamme Petäjärvelle oli rautatien kiskotus vinksin vonksin. Venäläiset olivat vetäneet kiskot irti ratapölkyistä veturiin kytketyillä vaijerilenkeillä. Rautatie oli tärkeä myös sotilaallisesti. Pian tulomme jälkeen rata korjattiin. Junalla pääsi taas Kiviniemeen ja kauemmaskin sekä Rautuun , jonne meillä ei ollut asiaa.
Talvisodan jälkeen venäläiset olivat rakentaneet tai paremminkin sanottuna raivanneet Petäjärven pelloille Ahon laidasta Kuparisen Martin ja Juhon tiloille ulottuvan lentokentän, jota tosin käyttivät vain sotilaskoneet. Kannaksen takaisinvaltaukseen asti sitä käyttivät venäläiset lentokoneet, valtauksen jälkeen suomalaiset ja ajoittain myös saksalaiset hävittäjäkoneet. Kesällä 1943 nähtiin sekin ihme, että venäläinen pommikone laskeutui kentälle, mutta nousi suoraan laskusta ylös. Oliko virhe vai tositarkoitus, ei ole tietenkään tiedossa. Me pojat olimme poikien tapaan kiinnostuneita lentokoneista ja olimme usein kentän laidalla tarkkailemassa tapahtumia ja näimme edellä mainitun tapauksen monen silmäparin voimin.
Paussun Ville toimi tattarimyllärinä Saijan joella Koselassa Petäjärveltä Valkjärven Nurmijärvelle mentäessä. Tattarihan vaatii aivan erityisen käsittelyn. Ennen sotia Ville käytti tehdasvalmisteisia myllynkiviä, mutta sodan aikana niitä ei saanut. Laittaessaan myllyn jauhatuskuntoon hän valmisti myllyn kivet itse hienosta hiekasta ja sementistä. Äiti kasvatti tattaria asemalle mentäessä oikealle puolelle jäävässä ns Koppolissa. Usein äidin valmistamissa tattaripiirakoissa ja –puuroissa ratisi hiekka. Äiti epäili jälkien johtavan myllynkiviin. Samoin tuppasi ratisemaan mörskyjen syönnin yhteydessä. Petäjärven hiekkakankaillahan niitä kasvoi runsaasti.
Toimi-veljestä tuli Villen hyvä kalakaveri. Ville opetti hänelle esimerkiksi, miten saa lohikalan rauhoittumaan vetämällä koukussa oleva kala lähelle rantaa ja nostamalla sen päätä vähän vedestä jolloin se saa ilmaa. Kala tietenkin pyrkii kauemmas ja kun sen vetää uudelleen rannan tuntumaan niin muutaman kierroksen jälkeen kala on valmis nostettavaksi vedestä. Ville oli oppinut tämänkin konstin Lohijoelta. Toimi käytti sitä Saijanjoessa juuri sinä päivänä, kun suurhyökkäys Kannaksella alkoi. Lohi oli yli kaksikiloinen. Samaa taitoa hän sovelsi myöhemmin Summaskoskella Äänekoskella.
Isä jatkoi uurastamistaan muuraustöiden kanssa perheen elättämiseksi. Samalla hän ryhtyi maakauppoihin ostaen mm Taivaansaranoilta maapalan, joka ulottui aina Saijanjoelle saakka. Taisipa joessa oleva saari, joka muodostui tukinuiton vaatimasta oikaisusta kuulua meille. Kauppoihin kuului myös Roihaniemessä Holotin lähteen luona olevan pellon laajentaminen aina rautatielle saakka. Siellä me pojat hoidimme maataloustyöt keväällä ja syksyllä omin nokkinemme. Olimme silloin 11-15 vuotiaita. Meillä oli sotasaalishevonen, joka vaihtui välillä.
Keskikesän olin mummon ja äijän apuna Suvenhännässä. Asiaan kuului, että isä myi Petäjärven Syväojalle rakennetun talon ja rakensimme keväällä 1944 uuden talon Roihaniemelle. Siellä ehdimme asua vain kolme yötä, kun Neuvostoliiton massahyökkäys alkoi 9.6.1944. Talo oli keskeneräinen, kun lähdimme sieltä. Venäläiset ovat purkaneet talon. Vain kivijalka keskellä kasvavine koivuineen on osoittamassa talon paikkaa.
Roihaniemi sijaitsee Petäjärveltä Kiviniemeen päin kolme kilometriä. Uusi maapala oli aivan radan varressa sen eteläpuolella. Jo aikaisemmin ennen sotia omistamamme niittypala oli muutaman sadan metrin päässä edellisestä aivan Holotin lähteen tuntumassa. Holotista saimme talousveden. Se oli tutkittu ja todettu oivalliseksi jopa limonaatitehtaan vedeksi.
Holotin vesi tuli mäen rinteestä ja virtasi parin sadan metrin päässä olevaan Saijanjokeen. Saijanjokihan oli valtakunnan rajana kolme kertaa, 1323, 1812 ja 1920. Sitä myöten kuljettin myös Suomenlahdelle vielä keskiajan lopulla Saijan- ja Rajajoen latvojen ollessa ns Riitamaan suolla lähellä toisiaan. Nämä joethan muodostivat selvän rajan. Savon erämaissa oli toisin. Ilmeisesti sukumme esi-isä Mikko Kuparinen perheineen tuli 1600-luvun loppupuoliskolla Saijanjokea ja mahdollisesti Piustia pitkin Petäjärvelle ja hänen lapsensa muuttivat sitten Lapinlahteen.
Jo hyökkäyspäivän iltana 9.6.1944 isä sai käskyn reservipalvelukseen. Hänet sijoitettiin aluksi sotapoliisiksi Kiviniemen silloille ja myöhemmin määrättiin Rukajärvelle. Evakuointisuunnitelmat olivat kesällä 1944 ajan tasalla. Meillekin annettiin käsky siirtää pakatut tavarat Haitermaan asemalle, jonne myös lehmät piti kuljettaa. Talon käyttämättä olevista rakennusmateriaaleista tehtiin laatikot, joihin tavarat sijoitettiin. Isä kävi välillä ohjaamassa lähtövalmisteluja. Määräpaikkakin oli tiedossa. Se oli Saarijärvi, määräasemana Äänekoski. Tavaroihin pantiin osoitelaput ja kirjoitettiin osoite myös itse laatikoihin.
Kävin ensimmäisen kuorman evakkotavaroita kuljettamassa sotasaalishevosella Haitermaan asemalle äidin , Toimi- ja Tapani-veljien jatkaessa tavaroiden lähtökuntoon saattamista. Paluumatkalla Kiviniemen kosken jälkeen lähellä Ilmamäkeä näin venäläisiä lentokoneita aika ylhäällä lentämässä pohjoiseen. Pian näinkin niiden alta irtoavan mustia pisteitä, jotka katosivat jonnekin kauemmas. En tiedä oliko pommituskohteena Kiviniemen sillat vai kasarmit vai joku muu paikka.
Loppumatka kotiin sujui hyvin. Haitermaan asemalla oli tavaroiden vastaanottoon valmistauduttu hyvin. Vastapäätä asemaa tien toisella puolella olevaan metsikköön oli laadittu ruutukaavan muotoinen korttelijärjestelmä. Kortteleiden välissä ajettiin ja tavarat sijoitettiin niille osoitetuille paikoille. Erikseen määrätty lastaushenkilöstö siirsi ne juniin sitten myöhemmin.
Varsinaiselle evakkomatkalle lähdettin 14.6.1944 aamulla varhain. Viiksanlahden tienoilla tuli vihollisen lentokoneita hätyyttämään ja metsään mentiin. Sinne jäi metsään meidän angorakissamme, jonka olimme saaneet Hovinkylän Kuparisilta. Maastovaiheen jälkeen saavuttiin Haitermaan asemalle. Asemalla oli juna, johon mekin kävimme lastaamaan mukana tuomamme kaksi lehmää ja hevosen. Samassa alkoi pommitus. Lentorynnäköitä oli useita noin 9 koneen parvissa.
Hyökkäyksen alkaessa juostiin eri suunnille metsään ja suojapaikkoja paranneltiin tai vaihdettiin hyökkäyskertojen välillä. Toimi kertoo ensin kaivaneensa käsillään hiekkamaahan kolon, mutta oli sitten hypännyt pommikuoppaan, jossa äiti jo oli. Minä ja Tapani olimme juosseet aseman luona oleviin taistelukaivantoihin. Tapani ja Nuoran Hilkka saivat shokin. Hyökkäyksen jälkeen löysimme toisemme äidin huhuilun perusteella. Aseman tuntumassa oli jokin sotilaiden sairasasema, josta annettiin pillerit shokissa oleville. Ne auttoivat. Se yö oltiin aseman luona metsässä. Junasta tuhoutui ainakin veturi.
Aamulla pääsimme Käkisalmeen menevään kuorma-autoon. Se oli täynnä evakoituvia. Käkisalmen asemalle saavuttiin kommelluksitta. Ollessamme taas junassa, tuli ilmahälytys. Me juoksimme aseman vieressä olevaan sirpalesuojaan, jonka avaimen sijainnin Toimi-veljeni oli saanut tietää kansakoulukaveriltamme Oiva Silvastilta. Hän asui Käkisalmen asemalla sukulaisissa oppikoulua käydessään ja tunsi paikat. Ensimmäinen hälytys oli turha. Kohta tuli uusi ja me juoksimme uudelleen sirpalesuojaan. Pommitus meni aikanaan ohi ja juna lähti. Matkan edetessä Oivan äiti kulki pitkin junaa kysellen poikaansa. Joku oli nähnyt hänen juoksevan junasta poispäin välittömästi ennen pommitusta.
Oiva löytyi myöhemmin pommikuopan viereltä ilmanpaineen ja päälle lentäneen maakerroksen tukehduttamana. Hänen kuolinpäivänsä on 15.6.1944.
Matka jatkui junalla pelätyn Elisenvaarankin ohi kommelluksitta. Siellä oli ollut paljon tuhoatuottanut pommitus juuri ennen meidän ohikulkuamme. Elisenvaaran asemaa vihollinen piti erityisen tarkassa vartioinnissa ja pommitti sitä usein, koska se oli neljään eri suuntaan kulkevan radan risteysasema.
Äänekoskelta siirryttiin autoilla Saarijärvelle, josta meidät ohjattiin Lannevedelle Kyyrän taloon. Se olikin meille pojille mieluinen asuinpaikka. Summasjärven rannalla sijaitseva talo oli isohko maalaistalo, jonka aittarakennuksessa me kesäajan asuimme. Palaan eläinten ja tavaroiden kuljetukseen. Lehmät ja hevonen jäivät vaunuun Haitermaassa veturin tuhon jälkeen. Joku hoiti niitä kuitenkin eteenpäin ja aikanaan tuli ilmoitus, että ne on tuotu Saarijärvelle. Vastaavasti tavarat tulivat Äänekoskelle. Toimi oli jo ehtinyt kalastustouhuihin Summasjärvellä. Hänen tehtäväkseen tuli tavaroiden ja lehmien nouto. Hevosta ei enää tavattu.
Eräänä aamuna hän lähti Kyyrän talosta saadulla hevosella Lannevedeltä Äänekoskelle Hietaman Kulhan kautta kulkevaa tosi heikkoa kärrypolkua pitkin. Saatuaan tavarat Äänekosken asemalta matka jatkui Saarijärvelle lehmiä hakemaan. Matkalla hän pysähtyi Kiimasjärven rannalle syömään eväitään, voileipiä ja niiden päällä olevia paistettuja särkiä. Hän muistelee, ettei parempaa ruokaa ole myöhemminkään saanut! Palan painikkeeksi oli aamulla lypsettyä maitoa, joka juodessa tuntui omituisen kokkareiselta. Kokkareet olivatkin voi nokareita, jotka olivat kirnuutuneet voiksi Lanneveden-Hietaman välisellä muhkuraisella kärrytiellä. Sitä tietä käytimme myöhemmin useinkin, kun asuntomme oli siirtynyt Kulhanmälle.
Isän päästessä syksyllä siviiliin hän katsoi uuden paikan Lanneveden keskustassa olevasta talosta ja myöhemmin hän osti oman maapaikan Äänekosken Hietaman kylän Kulhasta. Siellä asuttiin autioituneessa pienessä mökissä kunnes isä ja toiset pojat rakensivat uuden talon korkealle Kulhan mäelle.
Itse olin jo elokuussa 1944 siirtynyt soitto-oppilaaksi Eino-sedän johtamaan entiseen JP 4:n soittokuntaan, joka silloin oli sijoitettuna Savonlinnassa pelastusarmeijan tiloihin. Minun piti mennä Karhumäkeen, mutta se oli näihin aikoihin jo venäläisten hallussa.
Tähän voidaan päättää varsinainen evakkomatkamme, vaikka muuttoja oli senkin jälkeen. Neljän vuoden aikana rakennettiin kolme uutta taloa ja asuttiin ainakin kuudessa eri paikassa. Äidin osuutta tässä ei ole paljon korostettu, mutta rivien välistä voi lukea, että työtä ja touhuamista tuollainen muuttoruljanssi oli kyllä aiheuttanut. Aina iloisena hän johti perheen sisähallintoa eikä valittanut. Äiti seurallisena ihmisenä säilytti hyvät suhteet evakkoaikojen isäntäperheisiin myöhemminkin. Puutosmäen Soinisen emäntä kirjoitteli meille, Viialan Naima Honkanen kävi meillä Ännekosken Kulhassa ja Vesilahden Narvassa Yli-Arvelassa olemme käyneet useita kertoja. Silti Sakkolaa pidimme ja pidämme vieläkin varsinaisena kotiseutuna.
Teuvo Kuparinen, Espoo (elokuu 1999)
