Elettiin aikakautta, jolloin toisuskoisia pidettiin yhtä vaarallisina kuin joskus myöhemmin toisten poliittisten ideologiaan kannattajia. Niinpä koetettiin Sakkolan ja muiden pokostain kreikkalaiskatolinen väestö käännyttää luterilaisuuteen. Hävitetyistä luostareista ei ollut tälle työlle haittaa. Konevitsassa oli jäljellä vain rukoushuone ja luterilaista väestöä tuli viljelemään saarta. Kreikanuskoisten karjalaisten oma hiippakunta lakkautettiin. Aluksi Novgorodin metropoliitta voi toimittaa Käkisalmen läänin kreikkalaiskatolisille pappeja, rakennuttaa kirkkoja ym. Vieläpä pyhiinvaellusretketkin olivat Ruotsin puolelta Venäjälle sallittuja. Mutta varsinkin sen jälkeen, kun Viipuriin oli v. 1618 määrätty luterilainen piispa, kreikanuskoisten tukaluudet lisääntyivät.

Kustaa II Adolf arveli, että lähettämällä Karjalaan taitavia ja siveellisesti korkeatasoisia luterilaisia pappeja, järjestämällä heidän taloutensa ainakin yhtä hyväksi kuin kreikkalaiskatolisten pappien, vaatimalla kreikkalaiskatolisiakin rakentamaan luterilaisia kirkkoja sekä järjestämällä junmalanpalvelusmenot komeiksi käännytystyö tapahtuisi kuin itsestään. Se toive petti. Myöhemmin ruotsalaiset viranomaiset ryhtyivät ankarampiin toimenpiteisiin: pappien tulo Venäjältä kiellettiin, käytiin puuhaamaan kreikkalaiskatolisten seurakuntien erottamista omaksi arkkihiippakunnaksi ja vihdoin alettiin tehdä suoranaista käännytystyötä.

Kun luterilaisia pappeja oli käytettävissä liian vähän, Kustaa II Adolf kehoitti Viipurin piispaa valitsemaan tehtävään soveliaita kreikkalaiskatolisia pappeja, joille opetettaisiin luterilaisuuden perusteita sen verran, että he pystyisivät toimimaan väliaikaisilla luterilaisuuden levittäjinä. Taloudellisia etuja lupaamalla Pietari Brahen onnistuikin saada joukko kreikkalaiskatolisia pappeja työskentelemään uuden opin hyväksi. Tehtävän helpottamiseksi käännettiin Lutheruksen Vähä katkismus ja evankeliumikirja venäjäksi. Vuonna 1638 painettiin katkismus suomeksi käyttämällä vanhoja slavonilaisia kirjaimia, joilla kreikkalaiskatoliset käsikirjatkin painettiin. Kiviniemeen oli rakennettu luterilainen kirkko jo 1500-luvun lopussa. Vuonna 1616 tehtiin sellainen Sakkolan kylään, jossa ennestään oli kreikkalaiskatolinen.

Osa entisestä kreikkalaiskatolisesta väestöstä saatiin käännytetyksi, mutta enemmistö suhtautui tällaisiin yrityksiin kielteisesti. Olosuhteitten tiuketessa alkoi joukkomuutto Inkerinmaalle ja kauemmaksikin. Se keskeytyi v:n 1634 tienoilla, mutta sitten kun venäläiset olivat v. 1656 tehneet kapinallisten kreikanuskoisten tukemina epäonnistuneen hyökkäyksen Käkisalmeen, Käkisalmen läänistä karkasi kaikkiaan 4107 perhettä Venäjälle.

Samana vuonna Nevanlinnasta edennyt venäläisjoukko valtasi Taipaleen kaupungin ja poltti Kiviniemen sillan estääkseen apujoukon pääsyn Viipurista Käkisalmeen. Viipurista lähetetyt ruotsalaiset sotavoimat tekivät tällöin Raudun kautta vastaiskun Taipaleeseen. Sotatapahtumien ja karkaamisten johdosta Sakkolaan jäi vain vähäisiä rippeitä entisestä väestöstä. Silloin pitäjään kuulunut Vaskelan kylä muodosti ainoan laajemman yhtenäisen kreikkalaiskatolisen asutuksen.

Sijaan tuli luterilaisia, pääasiallisesti Äyräpään kihlakunnan äyrämöisiä, mutta paljon muitakin. Mikäli tulokkaissa oli Savosta saapuneita, he toivat takaisin verisukua, joka nelisen vuosisataa aikaisemmin oli lähtenyt Vuoksen varsilta ja Laatokan rantamilla asuttamaan Suur-Savoa. Äyrämöiset erotti muista oma puvunpartensa, joka oli käytännössä viime vuosisadan lopulle saakka. Vielä nelisen vuosikymmentä sitten eli vanhoja naisia, joiden otsalla riippui Sakkolan pukuun kuuluva naimisissa olevan naisen merkki, vanhan kymmenpennisen kokoinen huntu. Äyrämöisten ja savakkojen keskinäisistä suhteista Oksanen mainitsee, että viime vuosisadan puolella savakoksi nimittäminen oli ilkeintä, mikä voi tulla äyrämöisnaisen osaksi.

Käkisalmen eteläisen läänin verokirja vuodelta 1638 sisältää varsin yksityiskohtaisen luettelon Sakkolan silloisesta asutuksesta. Siellä ja täällä näkee sivun reunassa huomautuksen jonkin talon kohdalla: »autio», »Inkeriin», »Venäjälle». Mutta entiset kylät ovat kuitenkin suurin piirtein täyttyneet. Paikkakunnalle muuttaneet saivat aluksi ottaa haltuunsa autiomaita ilman rajoituksia, mutta keinottelun estämiseksi kiellettiin myöhemmin tilojen valtaaminen yli oman tarpeen.

Vuonna 1641 laaditun verokirjan mukaan Lapinlahti Kalloisineen käsitti 18 verotaloa, Petäjärvi 17, Haitermaa 11, Sakkula ja Kiviniemi molemmat 10, Röykkylä ja Noisniemi 8, Riiska 7, Ojaniemi 4 jne. Kalloisten lisäksi näkee sellaisia tuttuja sukunimiä kuin Kiiski, Rantalainen, Kymäläinen, Paaso, Pappinen, Pösö, Kojranen, Häkkinen, Patrakka, Virkki, Karoinen, Käppi, Kuuppo, Koppanen, Sappinen, Susi, Ihalainen, Matikainen, Ryyppö, Juutilainen, Talonpoika, Jäppinen, Naskali jne. Lukuisat paikkakunnan tunnetut suvut ovat siis ainakin jo tuolloin asuneet Sakkolassa. On vaikeaa, jopa mahdotontakin todeta sitä, mitkä niistä ovat säilyneet entisen asutuksen peruina. Joka tapauksessa luulisi ainakin Koskisen, Suden, Ihalaisen ja Revon sekä muiden Vatjan verokirjassa mainittujen edustavan vanhaa kerrostumaa.

Saapunut siirtoväki tuntuu yritteliäältä, koska v. 1625 puhutaan Sakkolan ja Raudun tienoiden suoviljelyksestä, mikä silloin yleensä vielä oli uutta. Nähtävästi tarkoitettiin soiden ottamista viljelykseen kydöttämällä. Uusien viljelystapojen omaksuminen oli sitä tarpeellisempaa, kun 1600-luvun alussa koettujen ankarien nälkävuosien jälkeen taas 1620- ja varsinkin 1630-luvulla muissakin Euroopan maissa oli ankaria katokausia, joiden vaikutusta 30-vuotinen sota yhä lisäsi.

Pitkällinen sota vaikutti niinikään yleiseen sivistystasoon ja tapoihin vahingollisesta. Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahe, joka v. 1638 kävi tarkastusmatkalla Käkisalmessa jatkaen sieltä edelleen Viipuriin ja Pähkinälinnaan sekä Nevanlinnaan, kertoo hallitukselle lähettämässään kirjeessä moninaisia matkahavaintojaan. Tiet olivat olleet huonoja eivätkä yöpymispaikat ja ruokakaan kehuttavia vaikka enimmäkseen yövyttiinkin pappiloissa ja nimismiesten taloissa. Nekin olivat tavallisesti vain isoja savupirttejä.

Varsinkin Käkisalmen läänin henkinen tila oli huolestuttava. Hän sanoo taikauskon vallitsevan siellä ja »uskonnollisen hapatuksen» - kreikkalaiskatolisuuden - tarttuvan suomalaisiinkin, olletikin niihin, jotka ovat kotiseudultaan karanneet ja asettuneet kreikkalaiskatolisten keskuuteen. Siitä syystä oli lääniin toimitettava kelvollisia ja innokkaita pappeja eikä sellaisia kelvottomia, jotka enemmän vahingoittavat kuin hyödyttävät. »He esiintyvät olutkapakoissa tupakkapiippu kourassa ja herjaavat toista uskontoa. Mutta siitä on seurauksena vain jatkuvia molemminpuolisia häväistyksiä.» Ilmeisesti tämä arvostelu koskee kulkutien varteen osunutta Sakkolaakin.

Kun maamme näihin aikoihin sai postilaitoksen, jatkettiin Tukholman-Turun-Viipurin postilinjaa Käkisalmeen saakka ja sieltä lähti sivulinja Nevanlinnaan.

Käkisalmen lääni oli Ruotsin valtakautena liitetty kirkollisesta Viipurin hiippakuntaan ja oikeustoimi alistettu Turun hovioikeudelle. Läänin asukkaat eivät kuitenkaan nauttineet samoja valtiollisia oikeuksia kuin Ruotsi- Suomen muut asukkaat. Tästä aiheutui eräs etukin: väestö oli kokonaan vapautettu sotamiesten hankkimisesta ja ylläpidosta. Se puolestaan auttoi hävitetyn maakunnan elpymistä. Kun raja siirtyi kauas Inkerin taakse, Käkisalmen merkitys linnoituksena väheni. Lähemmäksi uutta rajaa, Taipaleen kaupungin äärelle
-talvisodan kuuluille taistelupaikoille- ja Kiviniemeen rakennettiin nähtävästi Isonvihan aikana pieni linnoitus. Silloin Kannaksenkin asukkaita otettiin sotapalvelukseen, tosin vain värvättyihin rykmentteihin, kuten inkeriläisiäkin.