Karjalaiset olivat tällöin rakentaneet kauppateiden ja asutuksen suojaksi kaksi merkittävää linnoitusta: Tiurin ja Käkisalmen. Niiden muurien sisälle olivat kasvaneet pienet kaupungitkin. Nykyisin Tiurin linnasaarta ympäröi kuivunut Vuoksen uoma, mutta virta oli tuolloin niin vuolas, että vieraat alukset tarvitsivat koskesta selvitäkseen laskumiehen. Samoin Käkisalmen linnaa suojasi joka puolelta vesi. Ajan oloon Käkisalmi eli Korela -Karjalan kaupunki - kehittyi mahtavammaksi. Kun sekä Novgorod että Ruotsi tavoittelivat eräänä valloitussuunnitelmien osana itäistä Kannasta vaikutuspiiriinsä, oli Käkisalmen omistaminen molemmille mitä halutuin seikka. Tästä syystä taistelu Käkisalmesta kehittyi ajoittain äärimmilleen ja silloiset joukot yrittivät aiheuttaa vihollispuolelle niin suurta vahinkoa kuin myöhemmän ajan armeijat totaalisessa sodassa. Sakkola muun itäisen Kannaksen mukana joutui siten olemaan alituisesti sodan jaloissa.

Venäläisten kronikkain mukaan Novgorodin ruhtinas Jaroslav teki v. 1227 ryöstöretken Suomeen ja samana vuonna lähetettiin Venäjältä pappeja kastamaan karjalaisia. Sakkolan asukkaatkin joutuivat siten kreikkalaiskatolisen kirkon piiriin. Kun Turun piispa Tuomas kärsi ristiretkeläisarmeijoineen Nevajoella v. 1240 Novgorodin ruhtinasta Aleksanteria vastaan taistellessaan tappion, kreikkalaiskatolinen kirkko yhä paremmin edellytyksin pääsi vahvistamaan työtään. Mutta kokonaan häiriönä se ei tapahtunut. Kolmannen ristiretken yhteydessä ruotsalaiset etenivät Viipurista Käkisalmeen asti ja valloittivat sen v. 1293. Venäläiset puolestaan iskivät vastaan. Seuraavina vuosisatoina linnoitus tuon tuostakin vaihtoi omistajaa, kulloisenkin voittajan yrittäessä valtakautenaan vahvistaa sen puolustuskykyä. Niinpä kerrotaan venäläisten v. 1310 rakentaneen varustukset kokonaan uudelleen.

Karjalaisten ja venäläisten välillä aluksi vallitsi liittosuhde, mutta sotilaspoliittisista syistä venäläiset tahtoivat ehdottomasti turvata Käkisalmen Karjalan omistuksen itselleen ja rupesivat vaatimaan seudun asukkailta kasteen ja liittosuhteen lisäksi täyttä alamaisuutta. Karjalaisia sellainen ei miellyttänyt, joten entinen ystävyys kylmeni. Lopulta puhkesi kapina, josta venäläinen kronikoitsija kertoo: »Vuonna 1314 surmasivat karjalaiset kaupungissa olleet venäläiset asukkaat ja kutsuivat ruotsalaiset luokseen; mutta novgorodilaiset menivät päällysmiehensä Feodorin johdolla heitä vastaan, ja karjalaiset liittyivät jälleen heihin ja novgorodilaiset surmasivat ruotsalaiset ja karjalaiset petturit.»

Näiden vuosikymmeniä kestäneiden riitaisuuksien loppuselvittely tehtiin Pähkinäsaaressa v. 1323, jolloin määrättiin ensimmäinen Suomen itäraja. Se halkaisi Kannaksen karjalaisasutuksen kahtia, jopa niin kiusallisella tavalla, että kalavedet ja kaskipaikat, jopa sukulaisetkin jäivät pahimmoilleen rajan taakse. Silloiseen Sakkolan pokostaan kuulunut Sobolino (Noisniemi) mainitaan eräänä rajapaikkana rauhankirjassa.

Novgorodin valtaan jääneiden karjalaisten keskuudessa leimahti jälleen v. 1337 liekkiin kapina: he kutsuivat ruotsalaiset avukseen ja surmasivat paljon venäläisiä, mutta kahden vuoden kuluttua tehdyssä rauhansopimuksessa rajat ja olot jäivät entiselleen.

Itäisen valtapiirin eduksi työskenneltiin myös hengellisin keinoin. Kreikkalaiskatolisen kirkon asema vahvistui tuntuvasti, kun Valamon ja Konevitsan luostarit perustettiin. Jälkimmäisen alkuunpanija on novgorodilainen munkki Arsenius, joka oli aikanaan liittynyt kuuluisan kreikkalaisen Athosvuoren luostarin veljeskuntaan ja elänyt sittemmin Valamossa. Konevitsan luostarin perustamisvuosi lienee joko 1393 tai 1398. Se Laatokan saari, jonka ikivanhan karjalaisen uhripaikan Arsenius puhdisti luostaria varten, kuului tuolloin Sakkolan pokostaan. V. 1418 sattuneen toi Laatokan tulvan jälkeen luostarin rakennukset siirrettiin soveliaampaan paikkaan ja samalla tehtiin Konevitsan ensimmäinen kivikirkko. Luonnollisesti juuri lähitienoot, Sakkolan pokosta siis, joutui luostarin ympäristötyön kohteeksi. Luostarien taloudellinen vaikutus ilmenee siinä, että niille oli Sakkolan pokostasta lahjoitettu laajoja tiluksia. V. 1580 mainitaan myös mantereella, Taipaleen läheisyydessä, olleen pienen luostarin.

Sekä sotilaallisten että hallinnollisten kuin myös kirkollisten toimenpiteiden ansiosta itäisen Kannaksen karjalaisasutus liittyi yhä kiinteämmin itäiseen valtapiiriin vaikka oma kieli säilyikin.

.