Kiviniemen kautta, Sakkolan ja Pyhäjärven halki venäläiset joukot etenivät Käkisalmeen, jota Savon rykmentin eversti Juhana Stiernschantz 400 miestä käsittävän varusväen kanssa puolusti. Ampumatarvikkeita ja muonaa puolustajina oli riittämiin, mutta päällikkö pyysi lisää suolaa ja tupakkaa sekä 100 miestä. Niitäkään hän ei ehtinyt saada ennen piirityksen alkua. Kaksi kuukautta varusväki pystyi torjumaan hyökkäykset. Sinä aikana miesvahvuus hupeni melkein puoleen. Linnoitus antautui ja Sakkola joutui muun Kannaksen kanssa yli kahdeksi vuosisadaksi Venäjän valtaan. Tsaari Pietari piti tärkeänä varmistaa näiden seutujen omistamisella suomalaisasutuksen keskelle perustamansa uuden pääkaupungin, Pietarin, turvallisuuden.

Venäläiset ilmoittivat Käkisalmen läänin ja Inkerin asukkaille tulevansa vapauttajina. Niinpä Käkisalmen piiritysarmeijan päällikkö kenraali Robert Bruce kohta maahan tultuaan lähetti Karjalan kirkoissa luettavaksi julistuksen, jossa hän kehoitti asukkaita pysymään kodeissaan. Käkisalmen päämajastaan hän 27. 7. 1710 tsaarin käskystä jälleen kuulutti, että väestö saisi pitää luterilaisen uskontonsa sekä tilansa ja maansa, käydä kauppaa ja nauttia ylimalkaan entisiä oikeuksiaan, vieläpä hän pitkällisten katojen johdosta ilmoitti, ettei asukkaita velvoiteta antamaan elintarvikkeitakaan »ellei suurin tarve sitä vaadi». Jokainen, joka tekisi uskollisuusvalan tsaarille, saisi turvakirjan. Käskyn noudattamatta jättäjiä uhattiin sen sijaan »kapinoitsijoina tulella ja miekalla» rangaista. Kaikesta huolimatta ilmeni asukkaissa epäluuloisuutta: osa pakeni kodeistaan, jotkut liittyivät inkeriläisten talonpoikien muodostamiin sissijoukkoihin, ja jäljelle jääneet saivat heidän vuokseen kärsiä mitä ankarampia rangaistuksia.

Käkisalmen läänin asukkaita ei otettu vielä näihin aikoihin sotaväkeen Venäjänkään puolelle, mutta työvelvollisina heitä käytettiin paljon. Mahdollisesti Sakkolankin miehiä oli rakentamassa Pietaria, jonka perustuksiin työssään menehtyneet haudattiin.

Vuosina 1797-1812 Vanhan Suomen osaksi tuli väestön pelkäämä rekryytinotto. Palvelusaika oli 25 vuotta ja koko läänistä vietiin 5733 miestä, etupäässä irtolaisväkeä, mutta myös monilapsisten poikia. Rekryytinottoa pakoon lähteneet rakentelivat rajakuntien metsiin piilopirttejä, kuten vainoaikoina.

Jo 1690-luvun katovuodet olivat erinomaisen ankarina kohdanneet Käkisalmen läänin asukkaita. Vuosi 1697 oli niistä pahin, sillä yhtämittaiset sateet pilasivat viljan. Rautulaiset valittivat, että Jumala oli rangaissut koko eteläistä lääniä silminnähtävällä tavalla. Erittäinkin pienet, tummankeltaiset madot, joilla oli kova musta pää, olivat tehneet ruiskylvölle paljon tuhoa Räisälän, Raudun, Sakkolan ja Pyhäjärven pitäjissä. Matoja heitettiin lapioittain riihen ovesta ulos, mutta ne söivät siellä nauriit ja kaalit. Silloin matoja alettiin polttaa. Ruissato oli vähäinen, siksi lautamiehet ja käräjärahvas valitti, että kun nauriit ja kaalit on syöty, on kuolema ovella.

Välillä saatiin joitakin parempia vuosia, mutta kun sotaväki otti osansa, kärsittiin nälkää. Miesväen ja siemenen puutteessa pellot jäivät kylvämättä muuallakin kuin autiotiloilla. Vuosina 1717-19 aiheutti halla kadon, seuraavana pouta ja madot turmelivat sadon, sitä seuraavana taasen pitkälliset sateet estivät viljan tuleentumasta. Ja kun karjan rippeitä piti luovuttaa sotaväelle, kaikki elinmahdollisuudet näyttivät loppuneen. Aivan kuin muiden vitsauksien täydennykseksi ilmestyi suuria susilaumoja, jotka rohkenivat tulla ihmisasunnoille saakka. Kerrotaanpa susien Pietarissa v. 1714 ottaneen sotilaan vahtipaikaltaan ja toisen kerran keskellä päivää erään naisen.

Nälästä huolimatta kerrotaan vähiä viljoja maan eri puolilla keitetyn viinaksi.