Pyhäjärven ja Metsäpirtin kyliä lukuunottamatta havaitsee Sakkolan pokostan kylien luettelossa seuraavia nimiä: Valkjärvi, Viiksanlahti, Kuninkaanristi, Räihäranta, Sobolina (Noisniemi), Kiviniemi, Röykkylä, Lapinlahti, Rajakylä, Ranta, Ojaniemi, Petäjärvi, Riiska, Lauri, Kaarnajoki, Volossula, Keljä, Kajafinskinkylä (Metsäpirtin ia Sakkolan rajalla), Vilakkala, Haparainen, Korvenkylä, Sakkula, Korhola ja Haitermaa. Näissä Ronimuksen suomalaiseen kieliasuun muuttamassa kylänimissä tapaamme siis pääosan kaikista neljä vuosisataa myöhemmin käytännössä olleista. Mainittakoon vielä, että puheena olevassa veroluettelossa nimitetään »kyliksi» pieniäkin taloryhmiä. Siten erotetaan esimerkiksi Petäjärvellä, kun luetellaan Sakkulan pokostan tilallisia: Painjevon kylä Petäjärvellä, Glinkan kylä Petäjärvellä, Kylä Petäjärven kappelin luona, Vdovkinin kylä Petäjärvellä, Julmovon kylä Petäjärvellä, Uusikylä Petäjärvellä, Selujevon kylä Petäjärvellä uudismaalla, vieläpä »Petäjärven kylä, liikanimeltä Likainen». Kaikkiaan pokostassa oli 223 asuttua ja 2 autiota »kylää».

Sitä, ketkä myöhempäin Sakkolan asukkaiden esi-isät jo tuolloin viljelivät Suvannon rantamia, on vaikea sanoa. Veroluettelon nimet ovat näet venäläisasuisiksi väännettyjä siitä huolimatta, vaikka itse asukkaat olivatkin karjalaisia. Ronimus on palauttanut suomalaiseen asuun mm. sukunimet Valkonen, Susi, Koskinen, Ihalainen, Happonen, Repoi, Haloiset, Vepsäläinen, Tamma, Paakkuli (? Paakeli), Keppi (? Käppi), Nousiaiset, Vilitoinen, Koverno (? Kovero), Vuohi, Kiiveri, Kuisma. Poiminnot on tehty eri paikkakunnilta, mutta joka tapauksessa niihin sisältyy samoja, mitä myöhemmin tavattiin Sakkolassa.

Verokirja kertoo myös senaikaisista elinkeinoista. Pääasiallisin toimeentulo saatiin jo maanviljelyksestä ja karjanhoidosta. Sakkola oli ainakin itäisen Kannaksen kehittyneintä viljelysseutua. Perustan muodosti jo peltoviljelys, mutta suuri osa sadosta lienee tällöin, kuten paljon myöhemminkin, saatu kaskista. Pelto ja kaski tukivat toisiaan siten, että pellosta otettiin siemen kaskeen ja kaskesta peltoon. Kumpainen milloinkin on kysymyksessä, jää verokirjassa epäselväksi. Siinä luetellaan vain tähän tapaan: »Verosta vapaita pappi Sava, kirkon tiakka Oleshko, kirkon vartija Palka; kyntävät kirkon maita viiden ruiskorobjan kylvöksi, mutta obsjia ei heille ole pantu, kirkonleipien paistaja Tatjana ilman peltoa.» - Sanonta »kirkon maita» voisi tässä tarkoittaa siis peltoa, koska Tatjanasta pidetään tarpeellisena nimenomaan ilmoittaa, ettei hänellä ole peltoa. Peltoa saatetaan tarkoittaa myös seuraavassa: »Levtinon kylä uudismaalla. Hovissa Ondrei itse. Kylvää ruista kaksi korobjaa, niittää heiniä 20 kopnaa, puoli obsjaa. Asettui asumaan henkikirjoituksen jälkeen.» Uudismaa-nimitys voi kuitenkin tarkoittaa kaskea. Joka tapauksessa heinäsato korjattiin silloin yksinomaan niityistä.

Valtaviljana kasvatettiin Sakkolassa noihin aikoihin ruista, jota siellä oli kylvetty kaikkiaan 1720 korobjaa (korobja = n. 2 hl) eli yhtä monta hehtaaria, mutta paljon oli kylvössä kauraakin. Kenties hevoskasvatus oli jo silloin suosiossa! Ohranviljelyksen tasoa todistaa se, että osa veroista suoritettiin joko maltaina tai oluena. Kun parissa Raudun kylässä mainitaan kasvatetun vehnää, niin tuskin se oli kokonaan tuntematon Sakkoloassakaan. Vaatetuskasvina tarvittiin luonnollisesti pellavaa. Parhaimmassa kunnossa olivat luostaritilat. Kun tavallisissa kylissä keskimäärin kylvettiin 7,15 korobjaa ruista, kylvettiin 82 luostarikylässä keskimäärin 10,3 korobjaa eli yhteensä 849 korobjaa. Voidaankin sanoa, että Sakkola tuolloin oli syömäviljaan nähden omavarainen. Käytännössä oli kylittäin suoritettu yhteisviljely. Sato jaettiin talojen kesken ja kylä yhteisesti suoritti verot.

Karjanhoito ei ollut yhtä tuottoisaa kuin maanviljely. Heinää korjattiin koko Sakkolan pokostasta 7654 kopnaa eli 32,03 kopnaa kylää kohti. Kun rehevien ikimetsien voima korvasi kaskiviljelyksessä eläinlannan ei karja ollut taloudessa niin välttämätöntä kuin myöhemmin. Arvioimalla kopnan noin 200 kiloksi on Ronimus päätynyt siihen, että »kylässä» on keskimäärin voitu elättää kolme eläintä. Se merkitsee suunnilleen yhtä lehmää ja hevosta taloa kohti. Lisäksi tulivat lampaat. Sakkolan parhaissa kylissä voitiin elättää kymmenkunta elukkaa yli talven.

Seuraava tärkeysjärjestyksessä oli kalastus. Taipaleessa mainitaan olleen 34 kalastajaa. Oivallisia kalapaikkoja riitti jokaiselle.

Väestön runsasta lisäkasvua oli edelleen odotettavissa, koska veroluetteloon merkityistä taloista 132 oli sellaisia, joissa asui kaksi tai useampia aviopareja, ja 480 »ihmisestä» eli veroa maksavasta miehestä 296 eli kokonaista 61,7 % kuului näihin suurperheisiin. Useimmiten isä ja yksi poika asui samassa talossa toisten poikien erottua siitä täysi-ikäiseksi vartuttuaan. Mutta oli myös veljesten muodostamia suurperheitä. Kolmannen suurperheryhmän käsittivät yhtiöperheet, joihin kuului kaukaisempia sukulaisia tai ottopojiksi ja yhdysmiehiksi otettuja vennon vieraitakin. Kaskikaudella ei nimittäin maa vielä ollut tiukalla, ja useampi mies kaatoi talon hyväksi suuremman kasken kuin yksi. Aikojen kuluessa suurperheet jakaantuivat ja muodostivat keskenään sukulaissuhteissa olevia mäkikuntia.