Kalaisa kotijärvi

Sakkolalaiset muistavat Suvannon hyvänä, puhdasvetisenä järvenä, jonka hienoilla hiekkarannoilla oli miellyttävä lojua uintimatkoilla. Useimmat rantakylien asukkaista pyydystivät kaloja kotitarpeiksi ja jotkut ammattikalastajat kalastivat myyntiäkin varten. Järvessä oli runsaasti kuhia, lahnoja, haukia, mateita, ankeriaita, ahvenia, särkiä ja monia pikkukaloja. Kerran eksyi viiksiniekka monnikin röykkyläläisen pyydykseen. Taipaleen ja Kiviniemen koskista saatiin lohia-ja siikojakin, mutta nämä kalavedet valtio oli vuokrannut "Helsingin herroille". Muualta Suvannolta näitä arvokaloja saatiin aniharvoin.

Suvanto oli mainio kuljetusreitti. Talvisin kunnan läntisten kylien maanviljelijät kuljettivat liukkaalla jääkelillä hevosillaan valtavia heinäkuormia järven itäpäässä olleilta Taipaleen niityiltään ja järven etelänpuolella asuneet talolliset tukkeja pohjoisrannalla olleelle Virkin sahalle. Kauempana olleista metsistä tukit ajettiin talvella Suvannon rannalle, mistä ne kesällä uitettiin suurina lauttoina joko Virkin sahalle kirkkorantaan tai Kiviniemeen Suvantolan sahalle.

Suvannolla kulki aikanaan reittilaivaliikennettä Taipaleen ja Kiviniemen välillä. Laiva kulki siksakkia järven pohjois- ja etelärannan välillä poiketen vuorollaan kunkin rantakyIän laiturille. Suvannon etelänpuoleisissa kylissä asuneet tekivät kirkkomatkansa järven poikki - talvisin jäitse hevoskyydillä ja kesäisin kirkkolaivalla tai omilla veneillään. Kesäisin ei maakulkuneuvoilla päässyt vesistön yli muualta kuin järven länsipäästä Kiviniemestä, missä oli sekä rautatie- että maantiesilta ja itäpäässä olleen Taipaleen lautan kautta. Syksyn ja kevään rospuuttojen aikana järvi hankaloitti sen etelä- ja pohjoispuolisten kylien välistä liikennettä, koska silloin järven yli ei päässyt enempää jäätä pitkin kuin veneilläkään.

Talvisodan puolustuslinja

Vuoksi on ollut kansan tietoisuudessa jo Kalevalan ajoilta. Kun Väinämöinen ja Joukahainen aikoinaan pitivät tunnettua tietokilpailuaan, kehuskeli viimeksimainittu tietojensa syvyyttä mm. tiedollaan, että "ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran". Väinämöinen leimasi moiset tiedot lapsen tiedoksi ja naisen muistiksi. Mitäpä hän olisi mahtanut sanoa, jos Joukahainen olisi tiennyt kertoa, miten mahdotonta Suvannon ylittäminen oli venäläisille viime sotien aikana. Tästä ominaisuudestaan Suvanto ja Vuoksi tulivat tunnetuiksi koko Suomessa ellei koko maailmassa erityisesti talvisotamme aikana.

Suvannon ja Vuoksen vesistöt kuuluivat itsenäisen Suomen puolustussuunnitelmissa ns. "Mannerheim-linjalle", mistä syystä Suvannon rantamille oli jo 1920 -luvulla tehty vähäisiä puolustuspesäkkeitä. Näitä tehokkaampia puolustusasemia olivat Järisevänniemeen Laatokan rannalle ja Koverojan metsiin (Kaarnajoen patteri) rakennetut tykeillä varustetut linnakkeet, joissa rauhan aikana oli vain vähäinen vartiosto. Suvannon länsipäähän, Valkjärven rannalle oli perustettu vakituinen varuskunta-alue, jossa JP 4 oli talvisodan alkaessa antamassa asevelvollisille sotilaskoulutusta. Kun sota sitten syttyi, osoittautui Suvanto väestöä pelastettaessa ratkaisevaksi tekijäksi, kuten sen aikaiset muistitiedot kertovat.

Venäläisten hyökkäyksen alkaessa Sakkolan viranomaisten ensimmäisenä tehtävänä oli Suvannon etelänpuolisten alueiden evakuointi. Sitä suojaamaan hälytettiin paikkakuntalaisista kootut metsäpirttiläisten ja rautulaisten ryhmät, kun taas sakkolalaiset suojasivat evakuoinnille tärkeitä Kiviniemen siltoja. Paikallisten viivytysjoukkojen tehdessä viholliselle vastarintaa puolustajien päävoimat vahvistivat sillä aikaa asemiaan vesistölinjan pohjoispuolella.

Metsäpirttiläiset, kuten monet muutkin rajapitäjien asukkaat, heräsivät sodan todellisuuteen kesken aamuaskareittensa 30. 11. 1939. Saman päivän iltaan mennessä he olivat Taipaleen lautan kautta päässeet turvaan Suvannon pohjoispuolelle. Seuraavana päivänä alkoivat Järisevän ja Kaarnajoen patterit ampua suojaten evakkomatkalle lähteneitä rautulaisia. Kolmessa päivässä olivat Metsäpirtin, Raudun ja Sakkolan eteläisten kylien asukkaat päässeet Suvannon pohjoispuolelle. Viikon viivytettyään vihollista täytyi suojajoukkojenkin ylittää vesistö. Viimeiset viivytysyksiköt tulivat Mannerheim-linjalle itsenäisyyspäivänä, jolloin Kiviniemen sillat räjäytettiin. Suurin osa Suvannon eteläpuolen kylien taloista oli tällöin jo palanut poroksi, monasti isännän itse lähtiessään sytyttämänä. Ei ollut hyvä jättää lämpimiä tupia hyökkäävän vihollisen asuttavaksi ja jatkohyökkäysten tukipaikoiksi.

Suvannon etelärannalle saavuttuaan venäläiset tekivät joka päivä kolmen kuukauden ajan yrityksiä ylittää vesistö. Suomalaiset puolestaan tekivät yhtä monta onnistunutta yritystä ylityksen estämiseksi. Kahdesti vihollinen sai jalansijaa Suvannon pohjoisrannalla. Talvisodan alkupuolella venäläiset pääsivät pesiytymään Kiviniemen kosken pohjoisrannalle, mutta heidät tuhottiin kiivaana vastaiskulla. Vaarallisin sisäänmurto tapahtui Keljassa jouluaamuna, mutta tämäkin sillanpääasema pystyttiin raskain uhrein valtaamaan takaisin. Tästä Keljan taistelusta rauhan ja hyväntahdon juhlana 1939 on tarkempi kuvaus Keljan kylän kohdalla.

Vaikka hyökkääjä ei kyennytkään miehistöllään ylittämään Suvantoa, ammuksia ja pommeja tuli järven yli "tuhottomasti".

Eniten pommitettu paikka oli Järisevän patteri, jonka läheisyyteen vajaan viiden hehtaarin alueelle arvioidaan satapäiväisen sodan aikana pudonneen yli 200000 kranaattia ja kolmatta tuhatta lentopommia. Sanotaan Järisevän olleen siihen asti maailman eniten pommitettu paikka. Kaikista pommituksista ja hyökkäyksistä huolimatta Mannerheim-linja kesti Suvannon kohdalla horjumatta talvisodan loppuun saakka. Täten rauhanteon hetkellä koko Sakkolan pohjoisosa oli suomalaisten käsissä. Samoista asemista tämän rintamanosan puolustajat ottivat myös jatkosodan päättyessä tiedon välirauhan solmimisesta.

Sodan varjopuoliin kuuluvat mm. sotilaiden menehtymiset ja sotivien osapuolten taloudelliset menetykset. Näiltä tappioilta eivät sakkolalaisetkaan välttyneet. Talvisodassa kaatui Sakkolan historiaa -teoksen mukaan 54 sakkolalaista, joista useimmat menettivät henkensä oman Suvantonsa rantamilla hyökkääjää torjuessaan. Yli kolme vuotta kestäneessä jatkosodassa ja Lapin sodassa sakkolalaisia kaatui 141, joten kaikkiaan 195 sakkolalaista menetti henkensä puolustaessaan isänmaataan. Paljon enemmän oli taisteluissa haavoittuneita, ja loppujen lopuksi kaikki sakkolalaiset menettivät kotinsa ja joutuivat etsimään itselleen uudet asuinsijat. Näiden sotien parempiin puoliin voidaan lukea se, että Suomi kyettiin säilyttämään itsenäisenä valtiona. Sakkolalaisistakin sentään valtaosa jäi eloon ja heille järjestyi toisten suomalaisten joukossa tasavertaiset elinmahdollisuudet.

Tulevat sukupolvet kiistelevät varmasti vielä pitkään siitä, asetetaanko näiden sotien paremmat vaiko pahemmat puolet päällimmäisiksi. Koska sotia ei voitu välttää, on mielestämme sodan paremmat puolet asetettava etusijalle. "Jäätiinhän me kotipaikkamme menettäneinäkin vapaiksi kansalaisiksi vapaassa ja itsenäisessä Suomessa." Ja sehän oli meidän sotiemme ydinkysymys, johon monet sakkolalaisetkin varmasti voivat yhtyä.

.

.

.

.

.

.

Talvisodan puolustuslinja