Sakkola on hallinnollista aluetta ilmentävänä nimenä melko vanhaa perua. Sen kansankielinen muoto oli Sakkula, jota käytettiin kirkonkirjoissakin aina vuoteen 1735 saakka. Sakkula niminen pokosta oli olemassa jo 1200 -luvulla. Pähkinäsaaren rauhassa 1323 se jäi Novgorodin puolelle ja kuului siihen aina 1600 -luvulle saakka. Ruotsin vallan aikana alettiin asiakirjoissa Sakkula kirjoittaa Sakkola -muodossa ja vähitellen kansankin keskuudessa alettiin käyttää nimitystä Sakkola.

Lapinlahden kylässä suoritetut arkeologiset kaivaukset osoittavat, että Sakkolan alueella on ollut kiinteää asutusta ainakin 700 -luvulta lähtien. Kierteleviä metsästäjiä ja kalastajia on paikkakunnalla liikkunut jo kivikaudella.

Sakkola oli aikoinaan huomattavasti suurempi kuin vuonna 1939, minkä aikaista Sakkolaa tässä kirjassa esitellään. Siihen kuului Pyhäjärven pokostakin aina vuoteen 1589 saakka. Tästä johtuu sanonta "Sakkola socken, Pyhäjärvi. by" eli Sakkola pitäjä, Pyhäjärvi kylä. Vielä viime vuosisadan vaihteessa kunnan pituus oli noin 80 km. Kunnan alue lyheni puoleen entisestään, kun Metsäpirtin kappeli erosi Sakkolasta vuonna 1903 ja Sakkolan länsipään kylistä Kuninkaanristi, Noisniemi ja Räihäranta liitettiin vuonna 1914 perustettuun Vuokselan kuntaan.

Näiden aluemenetysten jälkeen Sakkolan alueen pituus oli vajaat 40 km, leveys noin 16 km ja pinta-ala ilman vesiä vähän yli 340 km'. Tämän suuruisena kunta luovutettiin Neuvostoliitolle sotien päätyttyä.

Sakkola oli vielä pienentymistensäkin jälkeen varsin runsasväkinen pitäjä. Vuonna 1937 asukkaita oli 6493, joista miehiä 3254 ja naisia 3239. Miehiä ja naisia oli lähes yhtä paljon.

Sakkola sijaitsi itäisellä Karjalan kannaksella. Se alkoi lännessä Vuoksen alajuoksulta vähän ennen Kiviniemen koskea ja ulottui Suvannon kulkua noudatellen Laatokkaan saakka. Taipaleenjoen rannoilla sijainneet lietteet kuuluivat suurimmaksi osaksi sakkolalaisille, vaikka ne olivat tavallaan Metsäpirtin pitäjän rajojen sisäpuolella. Karkeasti ottaen Taipaleenjoen pohjoisranta kuului Sakkolaan ja eteläranta Metsäpirttiin.

Sakkolan rajanaapureita olivat pohjoisessa Pyhäjärvi, idässä ja kaakossa Metsäpirtti, etelässä Rautu, lounaassa Valkjärvi, lännessä Vuoksela ja luoteessa Räisälä. Lähimpään kaupunkiin, Käkisalmeen, tuli Sakkolasta matkaa noin 40 km. Viipuriin ja Leningradiin oli kumpaankin maanteitse matkaa noin 100 km.
.

Pinnanmuodot, luonto ja kasvillisuus

Sakkolan maalaj eista yleisin oli muinaismeriin kerrostunut hiekka, mistä johtuen seutukunnan metsät olivat pääosiltaan kuivia männikkökankaita. Lehtomaitakin oli jonkin verran, erityisesti Suvannon etelärantamilla, missä kasvoi pähkinäpensaita, kynäjalavia, vuorijalavia, vaahteroita, lehmuksia ja saarneja. Koivu, tuomi, pihlaja ja leppä olivat yleisiä Suvannon rantamaisemissa, mutta kasvoi siellä paikoin paatsama, kuusama, raita, paju, vattu ja villi viinimarjapensaskin.

Järven pohjoispuolella, kunnan Laatokanpuoleisissa metsissä kasvoi kuusi muutamissa paikoissa valtapuuna. Mänty oli kuitenkin yleisin puulaji täälläkin. Yleisimmät lehtipuut Sakkolan metsissä olivat koivu, haapa ja leppä.

Puolukka ja mustikka viihtyivät hyvin Sakkolan metsissä. Soilla kasvoi runsaasti karpaloita ja muuraimia. Kesän ensimmäiset marjat olivat metsämansikat, joita lapset keräsivät innolla ahoilta ja pientareilta.

Kunnan keskellä lännestä itään virtasi kolmekymmentä kilometriä pitkä ja paikoin kolmatta kilometriä leveä Suvanto, jota pitkin Vuoksen vedet laskivat Laatokkaan. Kylät ja viljelykset olivat sijoittuneet muutaman kilometrin levyisinä vyöhykkeillä molemmin puolin Suvantoa. Kaikki Sakkolan kylät eivät suinkaan ulottuneet Suvannon rantaan ja oli sellaisiakin kyliä, joilla ei ollut lainkaan järvenrantaa.

Tasaisimmat alueet olivat Suvannon pohjoispuolella Kirkonkylän, Haparaisten ja Vilakkalan tienoilla. Täällä oli myös laajoja suoalueita, mm. useita neliökilometrejä laaja Suurisuo. Koko pitäjän korkein kohta oli samalla puolella Suvantoa Valkjärven itäpuolella, missä maasto kohosi yli 96 metriä merenpinnan yläpuolelle. Suvannon eteläpuolella maasto oli hyvin vaihtelevaa. Siellä oli mm. laaja vierinkivialue, Väärämäen selkä, joka pohjoisessa tasaantui alavaksi Petäsuoksi. Viimeisinä vuosikymmeninä tämä suo, samoin kuin monet muutkin Sakkolan suot, oli raivattu pelloksi. Osa soista oli ojitettu metsän kasvulle sopivaksi.

Sakkolalaisten pellot olivat suurimmaksi osaksi hieta- ja hiekkamoreenimaita. Haittana näillä mailla oli usein kivisyys, mutta etuina niiden hikevyys ja lämpimyys. Savimaat olivat yleensä kevyitä ja multavia. Soista raivatut eloperäiset multamaat olivat luonnollisesti kivettömiä ja kasvoivat erittäin hyvin vähäiselläkin lannoituksella. Suvannon laskun yhteydessä paljastuneet lietemaat olivat myös hyvin viljavia. Peltomaan laatu oli Sakkolassa sellainen, ettei kevätkuivuus juuri haitannut, vaikkei sadetta olisi saatukaan.

Jääkauden jälkeisinä aikoina maanpinta oli Karjalan kannaksella 54-82 metriä alempana kuin nykyään. Laaja merenlahti, joka yhdisti toisiinsa Suomenlahden ja Laatokan, peitti alleen suurimman osan Sakkolaakin. Vain alueen korkeimmat kohdat pistivät esiin merestä vähäisillä saarina. Maanpinnan kohoaminen vaikutti siten, että merenlahti kapeni kaksihaaraiseksi vesistöksi, josta myöhemmin muodostui Vuoksen vesistö.

Maankohoaminen oli nopeampaa Laatokan pohjois- kuin etelärannalla. Tästä johtuen Laatokan vedet mursivat itselleen uuden laskuväylän, Nevan, Suomenlahteen. Nämä muutokset tapahtuivat noin 3000 vuotta sitten.

Maankohoaminen jatkui kannaksen länsiosissa nopeammin kuin itäosissa. Tästä johtuen Vuoksessa ja Suvannossa vedenpinta nousi ja vesi alkoi pakkautua Suvannon itäpäähän, jonka kapea Taipaleen kannas erotti Laatokasta. Suvannon vedenpinta oli noin 10 metriä korkeammalla kuin Laatokan pinta. Suvannon vedet laskivat Kiviniemen kohdalla olleen leveän salmen kautta Vuokseen, jota myöten vedet virtasivat Laatokkaan.

Kun tulvavedet keväisin nousivat Suvannon rantapelloille ja -niityille, päättivät paikkakunnan miehet alentaa Suvannon vedenpintaa laskemalla osan vedestä Taipaleen kannaksen yli kaivettavaa ojaa pitkin Laatokkaan.

Taipaleen miesten kerrotaan keväällä 1818 kaivaneen mitättömän ojan kannaksen yli Suvannosta Laatokkaan. Ojaa myöten virrannut vesi syövytti hiekkaperäiseen maahan hyvin nopeasti mahtavan lasku-uoman. Näin syntyi seitsemässä tunnissa Suvannon itäpäähän avaran järvenselän tilalle yli viiden kilometrin pituinen Taipaleenjoki, jota myöten Suvannon vedet alkoivat virrata Laatokkaan. Yhteys Vuokseen katkesi Kiviniemessä kokonaan.

Taipaleenjoen syntymisen vuoksi Suvannon vedenpinta laski kaikkiaan seitsemän metriä ja veden alta paljastui noin 5000 hehtaaria viljelyskelpoista lietettä ja kuivempaa rantamaata. Tämä Suvannon alajuoksulle muodostunut uusi viljelyalue tunnettiin Suvannonpään lietteiden nimellä. Lietealue sijaitsi lähes kokonaisuudessaan Metsäpirtin puolella, mutta Metsäpirtin talonpojat eivät halunneet isojaossa ottaa niitä kovinkaan paljoa, sillä niiden verotusarvo oli heidän mielestään määrätty liian korkeaksi. Lietealueelta voitiin näinollen jakaa laajoja alueita myös Sakkolan kylien talonpojille, jotka olivat halukkaat ottamaan niitä. Suvannonpään lietteistä muodostui koko Sakkolan "heinäaitta", sillä pitkästä matkasta johtuen niityillä viljeltiin pääasiassa heinää. Kaukana sijainneilla niityillä oli heinää helppo viljellä ja talvisaikaan heinä kuljetettiin Suvannon jäätä myöten niittyladoista jopa yli 30 kilometrin päässä olleisiin kyliin.

Kiviniemen kannaksen yläpuolella ollut Vuoksen vesistö jäi Taipaleenjoen syntymisen jälkeen kuusi metriä korkeammalle kuin Suvannon pinta. Vuonna 1857 kaivettiin Kiviniemen kannaksen läpi kanava, jota myöten voitiin johtaa osa Vuoksen vesistä Suvannon kautta Laatokkaan, koska vesi oli alkanut vaivata Vuoksen rantaviljelyksiä. Aluksi kaivettiin pieniä uria kannaksen puolivälissä olleeseen Kotilammen järveen ja siitä edelleen Suvantoon. Tavoitteena oli antaa veden kuluttaa uomansa samalla tavalla kuin Taipaleessa oli käynyt. Kanavasta piti muodostua niin syvä, että laivoilla olisi voitu seilata Laatokalta Vuokselle. Maaperä oli Kiviniemessä kuitenkin niin kivikkoista ja kovaa, että toivotun laivaväylän sijasta paikalle muodostui vajaan kilometrin mittainen vuolas koski, joka virtasi vapaana vielä viime sotien aikoinakin. Näin Suvanto Taipaleenjoen kanssa muodostui uudeksi Vuoksen laskuväyläksi ja entiset lasku-uomat pienenivät huomattavasti. Näiden muutosten jälkeen Suvannon suurin syvyys oli vähän yli 24 metriä.

Suvantojärvessä ollut vonkanpenger, joka sijaitsi usein muutaman kymmenen metrin päässä rannasta, lienee ollut Suvannon rantaviivaa niinä aikoina, kun Vuoksen ja Suvannon yhteys oli poikki ja Suvannon vedenpinta oli alimmillaan.

Sakkolan järvistä voimme mainita Suvannon, Vuoksen ja Laatokan lisäksi Petäjärven eli Hovinjärven, Lännäjärven, Joutsjärven ja Likolammet Petäjärveltä, Möngönlammen Möngöstä, Valkjärven ja Kuikkalammen Vennäi Valkjärveltä, Lupranjärven ja Kiimajärven Pyhäjärven ja Sakkolan rajalta, Jortikanlammen ja Papinlammen Voloskasta sekä Kalalammen, Kuurlammen ja Likolammen Haparaisista. Tärkeimmät joet ja ojat olivat: Taipaleenjoki, Mustaoja, Kaarnajoki ja Lohijoki, jotka laskivat Laatokkaan, Riiskanjoki ja Tapp-oja (Vihtovanoja) Riiskassa, Suursuonoja Lapinlahdessa, joka toi vedet Kytösuolta eli Lapinlahden Suursuolta Suvantoon, Kalajoki (Kal'oja), Petojoki ja Saejoki (Sadejoki, Saijanjoki), joka sai alkunsa Venäjän puolelta ja oli Sakkolan ja Valkjärven pitäjien rajana Petäjärvellä, Rajamäenoja ja Möngönlammesta alkunsa saanut Ojaniemenoja, jotka laskivat Suvantoon Ojaniemen kylän kohdalla, Lehtiniemenoja, joka laski Kottilan kylän laitaa Vuokseen, Savioja ja Rajaoja Saviojalla, Räisälän puolelle laskenut Suurioja, joka sai alkunsa Valkjärvestä, Kiisinoja eli Hilpaoja Pyhäjärven rajalla, joka laski Lupranjärvestä Kiimajärveen, Kapakkaoja Haitermaassa, Mustajoki ja Luprikanoja Kirkonkylässä, jotka laskivat Kirkkojokena Suvantoon, Suvantoon laskenut Leppäoja ja Pyhäjärven puolelle virrannut Kylmäoja Haparaisissa sekä Vilakkalan Lamminoja, Koveroja ja Virtainoja Vilakkalassa. Mainittujen lisäksi laski Suvantoon kymmeniä pienempiä ojia, joilla kaikilla ei liene ollut nimeäkään.

Huomattavimmat suot olivat Sakkolan Suurisuo Kirkonkylän ja Voloskan välisellä alueella, Huukansuo Pannusaarella, Tetrisuo, jolla nimellä tunnettiin Haparaisten, Keljan ja Vilakkalan pohjoispuolinen suoalue, Lapinlahden Suurisuo eli Kytösuo sekä Terenttilänsuo ja Pahansillansuo, jotka sijaitsivat Sakkolan ja Metsäpirtin rajamailla.

.

.

.

.

.

Pinnanmuodot, luonto ja kasvillisuus