PORSASPITÄJÄ ja paljon muutakin
Monet paikkakunnat ovat kuuluisia jostain ominaisuudestaan tai tuotteestaan. Turun sanotaan olevan kulttuurin kehto. Huittinen tunnetaan "hullusta miehestään, joka syö enemmän kuin tienaa", Laihia taas erittäin säästäväisistä asukkaistaan. Ennen sotia Kurkijoki tunnettiin hyvistä piiskoistaan, Valkjärvi valjaistaan ja Sakkola porsaistaan.
Sakkolan kehittyminen porsaspitäjäksi juontaa juurensa Venäjän vallan ajoista, jolloin maan pääkaupunkiin, Pietariin, voitiin markkinoida kaikki ylimääräiset tuotteet. Sakkolalaiset ryhtyivät muiden tavaroiden lisäksi tuottamaan 4-6 viikon ikäisiä porsaita pietarilaisten herkkusuiden tarpeisiin. Rajan sulkeutumisen jälkeen oli sakkolalaisten etsittävä porsailleen markkinat oman maan rajojen sisäpuolelta.
Karjalan kannas oli ennen talvisotaa saavuttanut elintarvikeomavaraisuuden. Sakkola kuului huomattaviin ylituotantopitäjiin ja tuotti viljaa ja karjataloustuotteita melkoisesti yli oman tarpeen sekä sikoja todennäköisesti enemmän kuin mikään muu vastaavansuuruinen paikkakunta. Sikataloudessa ei kuitenkaan ollut keskitytty lihan tuottamiseen myyntiä varten. Lihotussikojen pito rajoittui enimmäkseen kotitarpeisiin. Päähuomio kiinnitettiin porsaiden tuottamiseen.
Aluksi tuotettiin teurasporsaita Pietariin vietäviksi, mutta myöhemmin alettiin tuottaa pääasiassa elättiporsaita, joita kaupattiin "kasvateiksi" ensin Viipurissa, Käkisalmessa ja muissa läheisissä kulutuskeskuksissa. Vähitellen markkina-aluetta laajennettiin kaikkialle Suomeen, aina Rovaniemelle ja Kemijärvelle saakka. Sakkolassa kehitettiin erityisen nopeakasvuinen sikarotu, jonka yksilöt menivät hyvin kaupaksi. Sakkolan porsaat olivat niin kuuluisia paremmuudestaan, että monet petolliset porsaiden välittäjät myivät huonompia, muualla tuotettuja porsaita Sakkolan porsaina ja pilasivat näin osaltaan Sakkolan porsaiden mainetta.
Porsaiden tuotantoa ei harjoitettu suurissa sikaloissa, vaan yksityisissä maataloissa. Melkein jokaisessa talossa pidettiin emakoita, pienemmissä sika tai pari, suuremmissa 4-5. Näiden porsaat pantiin muutaman viikon vanhoina puisiin porsaslaatikoihin, jotka lastattiin rautatieasemalla juniin, erityisiin porsasvaunuihin ja kuljetettiin joka puolelle Suomea. Paikalliset parisniekat (porsaiden välittäjät) lähtivät porsaiden mukana ja markkinoivat ne kasvattajalle. Sakkolan alueen porsaiden välitys oli oman paikkakunnan miesten hallussa.
Useimmissa taloissa saatiin porsaista rahat verojen maksuun tai muihin välttämättömiin menoihin. Kyseessä ei ollut mikään pieni asia. Esimerkiksi vuonna 1937 vietiin Sakkolasta lähes 16 000 porsasta. Niistä saatiin yli 2,5 miljoonaa markkaa eli kaksi kertaa niin paljon kuin maanviljelijät saivat samana vuonna toisesta huomattavasta tulonlähteestään, maidonmyyntiosuuskunnille toimittamastaan maidosta.
Maa- ja metsätalous
Suurimmat rahatulonsa maanviljelijät saivat metsistä joko myydessään puita tai tehdessään metsätöitä. Maatilat olivat valtaosaltaan pientiloja, joiden omistajat perheineen tekivät kesäisin maanviljelystöitä ja talvisin metsätöitä eli "rahtia". Metsätyöt olivat niin yleisiä, etteivät suurimpienkaan talojen miehet katsoneet alentavaksi joulu- ja verorahojen ansaitsemista rahdinajossa. Eikä Sakkolassa kovin suuria maatiloja ollutkaan. Kunnassa oli ennen talvisotaa 814 viljelmää, joiden peltopinta-ala oli yhteensä 6730 hehtaaria. Keskimääräinen peltoala oli siten vähän yli 8 hehtaaria.
Useimmat viljelijät pyrkivät mahdollisimman turvalliseen omavaraistalouteen. Kotona kasvatettiin kaikkea, mitä talossa tarvittiin: ruista, ohraa, vehnää, tattaria ja perunoita ihmisten syötäväksi sekä kauraa, heinää, juurikasveja ja vihantarehua eläinten ravinnoksi. Jotkut kasvattivat myös maissia karjan rehuksi. Perunoita pyrki jokainen maata omistamatonkin kasvattamaan naapurilla vuokratulla peltotilkulla.
Maatalous perustui totuttuun vuoroviljelyyn. Vain harvat sakkolalaiset poikkesivat totutusta viljelykaavasta. Yksi merkittävä poikkeus tästä oli Haparaisten kylässä ollut Kekkilän kartano, missä oli huomattavan laaja puutarha ja monia erikoisia viljelykasveja. Kekkilän kartanosta on kerrottu tarkemmin Haparaisten kylän kohdalla.
Kun Petäjärven emäntäkoulu ja vireä marttatoiminta sekä maatalouskerhot olivat virittäneet maatalojen tyttärien ja emäntien kiinnostuksen puutarhaviljelyyn, olivat tämän virinneen harrastuksen tulokset Sakkolassa selvästi nähtävissä. Ennen sotia oli jokaisessa kylässä hyvinhoidettuja puu- ja kasvitarhoja. Sakkolan seudun ilmasto olikin puutarhanhoidolle hyvin suotuisa ja sopiva. Lähes joka talossa oli ainakin sen verran omenapuita, että Mikkelinpäivänä sai syödä omassa puutarhassa kasvatettuja "puuomenia". Omenia kutsuttiin puuomeniksi, sillä paikkakunnalla sanottiin perunoitakin omeniksi.
Maa- ja karjatalouteen liittyvää neuvonta-, markkinointi-, jalostus- ja yhteistoimintaa toteuttivat maamiesseura, pienviljelijäyhdistys, maatalouskerhot, 12 marttayhdistystä, 2 tarkastusyhdistystä, munanmyyntiosuuskunta, 5 maidonmyyntiosuuskuntaa, 7 sonniosuuskuntaa ja 3 puimakoneosuuskuntaa.
Teollisuus ja liikenne
Suurin osa Sakkolan väestöstä hankki toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta, mutta kunnassa oli jonkin verran teollisuuttakin. Kaksi sahalaitosta - Virkin saha Sakkolassa ja Suvantolan saha Kiviniemessä - sahasivat ympäristön metsiä laudoiksi ja lankuiksi, joista pääosa vietiin ulkomaille. Oman kunnan ulkopuolelle myytäväksi tuotti myös Kiviniemen huopatehdas tuotteitaan.
Sensijaan muut Sakkolan tuotantolaitokset olivat tarkoitetut palvelemaan paikkakunnan väestöä. Viiksanlahdessa oli Vehnämylly. Petäjärven kylän lähellä Karttusenkoskessa oli mylly- ja sahalaitos sekä uudenaikainen sähkölaitos, joka aina talvisotaan saakka jauhoi sähköä Sakkolan länsipään kylien lisäksi monen kunnan alueelle. Riiskassa oli mylly- ja sahalaitos, joka tuotti kyläläisille myös sähköä. Vilakkalassa toimi saha- ja myllylaitoksen yhteydessä pärehöyläämö. Petäjärvellä pärehöyläämö oli puimala- ja myllylaitoksen yhteydessä. Kylien paikallisia tarpeita varten oli pärehöyliä useammissa kylissä, koska päre oli vielä tuolloin yleisin kattoaine. Petäjärvellä oli kaksi punamultatehdasta, Haitermaassa turvepehkutehdas, Saviojalla tiilitehdas ja Kiviniemessä konepaja.
Kiviniemessä ja Sipilänmäellä oli pienet sähkölaitokset, jotka tuottivat sähköä näiden kylien asukkaille. Koko Sakkolan sähköistäminen Imatran Voiman avulla oli aloitettu, mutta ennen sodan alkamista sähköistäminen oli toteutettu vasta kunnan läntisellä osalla - Suvannon pohjoispuolella kirkolle saakka ja eteläpuolella oli suunnitelma tehty Röykkylän sähköistämiseksi. Noin puolet Sakkolasta oli tuolloin vielä vailla valtakunnallista sähköä.
Edellä mainittujen lisäksi kunnassa oli lukuisa joukko käsityöläisyrittäjiä. Kyläseppiä oli kymmenkunta ja he kykenivät yleensä tekemään kaikkia taitavalle takojalle kuuluvia töitä. Reki- ja kärryseppiä sekä puuseppiä oli useimmissa kylissä, samoin räätäleitä ja suutareita. Kunnan alueella oli myös kulta- ja kelloseppiä, polkupyöräkorjaamoita, aseseppiä jne.
Sakkolan liikenteen keskus oli Kiviniemi. Maantieliikenne pohjoisesta etelään oli aikoinaan kulkenut lähempänä Laatokkaa, Taipaleen kannaksen kautta, jolloin Kiviniemen läpikulkuliikenne oli vähäistä. Kun Suvannon lasku vuonna 1818 vei mennessään Taipaleen kannaksen ja katkaisi sen kautta kulkeneen maantien, tuli Kiviniemi entistä tärkeämmäksi mm. Käkisalmen ja Viipurin välisessä liikenteessä. Kylän merkitys liikenteen solmukohtana lisääntyi erityisesti 1917, jolloin valmistunut Raudun - Hiitolan rautatie ylitti Vuoksen vesistön Kiviniemessä. Rautatien valmistuttua Sakkolasta oli suora junayhteys Käkisalmeen pari, kolme kertaa päivässä ja vähän mutkitellen junalla pääsi muuallekin Suomeen.
Autoliikenteen kehitettyä Viipuriin pääsi "bussilla" parissa tunnissa. Molemmilla puolilla Suvantoa linja-autot kulkivat päivittäin Käkisalmeen, Viipuriin tai Valkjärvelle, mistä vähän ennen sotavuosia oli rakennettu paikallinen rautatie Viipuriin. Maantie- ja rautatieliikenteen vilkastuttua Suvannon ja Vuoksen laivaliikenne alkoi menettää merkitystään. Se loppui kokonaan jo joitain vuosia ennen talvisotaa. Liikenteestä on kerrottu lisää Kiviniemen kyläkuvauksen yhteydessä.
Kauppa ja palvelukset
Sakkolan suurimpia kauppaliikkeitä olivat kaksi osuuskauppaa: SOK:iainen Sakkolan Osuuskauppa ja OTK:lainen Ala-Vuoksen Osuusliike. Näistä vanhempi, Sakkolan Osuuskauppa, oli perustettu Kirkonkylässä 1908. Vuosikymmenien kuluessa se levittäytyi koko kunnan alueelle ja monipuolista toimintaansa. Vuonna 1939 Osuuskaupalla oli pääliikkeen lisäksi 10 sivumyymälää, kahvila, matkustajakoti, leipomo, teurastamo ja viljanlajittelija. Jatkosodan aikana Osuuskauppa lisäsi toimintoihinsa vielä sirkkelisahan ja pärehöyläämön, mitkä palvelivat silloin ajankohtaista Sakkolan jälleenrakentamista.
Ala-Vuoksen Osuusliike perustettiin Kiviniemessä 1934. Viitenä toimintavuotena siitä oli kehittynyt jo merkittävä kauppaliike. Talvisodan syttyessä sillä oli 11 myymälää, kaksi jakamoa, kaksi ravintolaa ja oma leipomo. Sakkolassa Osuusliikkeellä oli kiinteitä toimipisteitä ainoastaan Kiviniemessä ja Vilakkalassa. Osa toimipaikoista sijaitsi Sakkolan lähikunnissa, sillä Ala-Vuoksen Osuusliikkeen toiminta-alueeseen kuului kaikkiaan kuusi pitäjää. Tämäkin liike toimi Sakkolassa jatkosodan aikana. Toimintavaikeuksia kuvaa mm. se, että myymälärakennusten puuttuessa liike harjoitti kaupankäyntiä Elannolta vuokraamallaan myymäläautolla. Molempien liikkeiden kaupankäynti ja muukin toiminta päättyi kesällä 1944 uuteen evakkoretkeen.
Yksityisiä kauppaliikkeitä Sakkolassa oli 13:ssa kylässä. Useimmissa kylissä oli ainoastaan yksi yksityinen kauppa, vain Sipilänmäellä oli kaksi, Kasarmin alueella ja Kiviniemessä useampia. Yleensä yksityiset kaupat olivat sekatavarakauppoja, mutta Kiviniemessä oli joitain erityisliikkeitäkin, mm. valmiiden vaatteiden kauppa. Lääkkeitä myytiin kahdessa apteekissa; Kiviniemessä ja Sipilänmäellä.
Kunnassa oli kolmenlaisia rahalaitoksia: säästöpankki, osuuskassat ja liikepankit, minkä lisäksi Sakkolan Osuuskaupalla oli jäsenistöään palveleva säästökassa. Sakkolan Säästöpankki oli kunnan perustama. Se aloitti toimintansa 1903 ja toimi jatkuvasti talvisotaan saakka. Sodan alkaessa pankki evakuoitiin papereineen muualle Suomeen. Se ei ehtinyt palata Sakkolaan jatkosodan ajaksi. Sotien jälkeen se liitettiin Kannaksen Yhtyneiden Säästöpankkien yhteydessä Helsingin Suomalaiseen Säästöpankkiin.
Osuuskassoja Sakkolassa oli vuonna 1939 kuusi. Näistä ensimmäisenä perustettiin Petäjärven Osuuskassa 1903 ja muut viisi niin nopeassa tahdissa, että kuudeskin eli Lapinlahden Osuuskassa aloitti toimintansa jo vuonna 1909. Osuuskassat jatkoivat toimintaansa Sakkolassa jatkosodankin aikana. Sodan päätyttyä ne liittyivät sakkolalaisten uusien sijoitusalueiden osuuskassoihin. Paikallisten rahalaitosten lisäksi Sakkolassa harjoitti pankkitoimintaa kaksi yksityistä liikepankkia, Kansallis-Osake-Pankki ja MaatalousOsake-Pankki, joilla oli konttorinsa Kiviniemessä.
Julkiset palvelut kunnassa olivat hyvät. Posti saapui päivittäin - pariin pieneen sivukylään tosin vain kolme kertaa viikossa. Nimismies ja poliisi valvoivat lain ja järjestyksen noudattamista ja syys- ja talvikäräjät antoivat tuomionsa rikoksista ja naapurusten välisistä riidoista. Kunnalliset huoltolaitokset olivat aivan viimeisinä vuosina rakennettuja. Oli ajanmukainen kunnalliskoti, lastenkoti ja kulkutautisairaala. Kunnantalo oli tosin vanhentunut, mutta uuden rakennussuunnitelma oli valmiina. Sodan puhkeaminen kuitenkin esti sen rakentamisen. "Kirkko oli keskellä kylää" - kirjaimellisesti. Se sijaitsi pitkän kunnan puolivälissä korkealla Kirkonmäellä Suvannon pohjoispuolella.
Kunnan kansakoululaitos oli ajantasalla. Sakkolassa oli kaikkiaan 12 kansakoulua, joista ensimmäinen oli aloittanut toimintansa Sipilänmäellä jo 1874. Kouluja rakennettiin kolmen vuosikymmenen aikana lisää niin tehokkaasti, että 1904 kaikilla lapsilla oli kansakoulu kohtuullisen matkan päässä. Sakkolassa oli tullut tavaksi, että kaikki lapset lähetettiin kouluun heti koulun valmistuttua ja näin toteutui oppivelvollisuus runsaasti 15 vuotta ennen valtakunnallisen oppivelvollisuuslain voimaantuloa.
Jatko-opiskelumahdollisuudet eivät olleet yhtä hyvät. Lähimmät oppikoulut olivat noin 50 kilometrin päässä Käkisalmessa ja Pölläkkälässä, eikä monella ollut halua tai taloudellisia mahdollisuuksia lähteä kouluun näin kauas kotoa. Oman yhteiskoulun hanke oli eräiden naapurikuntien kanssa ollut jo jonkin aikaa vireillä, mutta sen toteutuminen oli viivästynyt. Kesäkuussa 1939 viimein Sakkolan, Vuokselan, Raudun, Metsäpirtin, RäisäIän ja Valkjärven kunnat perustivat yhteisen yhteiskoulun Kiviniemeen, mutta rakentamisen keskeytti viisi kuukautta myöhemmin alkanut sota. Koulu aloitti toimintansa jatkosodan aikana Valkjärvellä, mutta toiminta keskeytyi lopullisesti, kun Karjala oli jälleen luovutettava ja väestö siirtyi uusille asuinsijoilleen.
Tulevien emäntien ammattikoulutusta varten oli entisen Petäjärven hovin päärakennukseen vuonna 1922 perustettu Petäjärven emäntäkoulu. Sen varsinainen toiminta alkoi 1925 ja jatkui keskeytymättä talvisotaan saakka. Koulussa oli vuosittain 40-50 oppilasta, joista runsaat kolme neljäsosaa Sakkolan ja lähikuntien maatalojen tyttäriä. Joka vuosi oppilaita oli kuitenkin, kauempaakin, aina Pohjois-Karjalasta saakka. Koulun toiminta päättyi siihen, kun koulun rakennukset tuhoutuivat talvisodan kolmantena päivänä.
Hannu J. Paukku: SAKKOLAN KYLÄT TUVASTA TUPAAN 1939, Sakkolan historiaa II
.
.. ..